Heräsin tänä aamuna puolitoista tuntia aiottua aikaisemmin (kiitos taas naapurin). En tiedä johtuuko paha olo siitä ja sen aiheuttamasta väsymyksestä vai missä vika? Ahdistaa, ahdistaa niin penteleesti. Suomeksi sanottuna ottaa päähän - vituttaa.
Mikä sitten ottaa niin pattuun? Oma olotila, muistan taas mitä on olla koko päivän kuin uitettu rotta. Ei saa mitään aikaiseksi, vaikka kuinka yrittää. Päivä menee sumussa. Huvittavaa ja raivostuttavaa oli, että yläkerrassa tuli sitä hiljaisempaa mitä lähemmäksi kello tuli seitsemää. Tasan 7:00, kun meillä kellon olisi pitänyt soida ja herättää, oli yläkerrassa hiljaista. Kiitti vidusti, taas kerran.
Potuttaa myös tämä tuen puute. Tänä aamuna tajusin, että vaikka mitä tapahtuisi elämässä, vaikka meillä olisi tulevaisuudessa liuta ihania lapsia, en tule koskaan unohtamaan sitä ettei kukaan läheisistäni kertaakaan kysynyt "Miten voi?" tai "Miten jaksat?". Minun osani ja roolini lapsuuden kodissani on aina ollut ja tulee olemaan kuuntelija ja tekijä. Minulle soitetaan, kun omat asiat pännii tai tarvitaan jossain apua. Ei muuta.
Kyllähän minä tuon olen jo aikaisemminkin tajunnut, en sentään ole niiin hidas ymmärtämään ;) Mutta ehkä tässä kriisissä olisin tarvinnut sitä tukea, sitä että edes kerran kysyttäisiin vointia ja näyteltäisiin pari minuuttia kuuntelevaa ja välittävää. Rankkaa tekstiä, mutta näin koen. Valitettavasti.
Jotta en valehtelisi, täytyy mainita, että on minun isäni kerran kysynyt minulta "Mitä sinun elämääsi ihan oikeasti kuuluu?". Silloin juoksin sairaalassa rinnassani olevan kyhmyn vuoksi. Epäilivät kasvainta. Kerroin siis mitä kuuluu. Kerroin, vaikka olin päättänyt etten kerro. Kerroin, koska kerrankin kysyttiin. Ehkä se oli liikaa. Liian rankka uutinen. Niin rankka ettei toista kertaa kannata kysellä ;)
Edit: todellisuuden nimissä täytyy "potuttaa" listalle varmasti lisätä myös pelko. Pelko joulukuun 21. päivästä. Pelko, jota ei vielä edes halua ääneen käsitellä.
Mikä sitten ottaa niin pattuun? Oma olotila, muistan taas mitä on olla koko päivän kuin uitettu rotta. Ei saa mitään aikaiseksi, vaikka kuinka yrittää. Päivä menee sumussa. Huvittavaa ja raivostuttavaa oli, että yläkerrassa tuli sitä hiljaisempaa mitä lähemmäksi kello tuli seitsemää. Tasan 7:00, kun meillä kellon olisi pitänyt soida ja herättää, oli yläkerrassa hiljaista. Kiitti vidusti, taas kerran.
Potuttaa myös tämä tuen puute. Tänä aamuna tajusin, että vaikka mitä tapahtuisi elämässä, vaikka meillä olisi tulevaisuudessa liuta ihania lapsia, en tule koskaan unohtamaan sitä ettei kukaan läheisistäni kertaakaan kysynyt "Miten voi?" tai "Miten jaksat?". Minun osani ja roolini lapsuuden kodissani on aina ollut ja tulee olemaan kuuntelija ja tekijä. Minulle soitetaan, kun omat asiat pännii tai tarvitaan jossain apua. Ei muuta.
Kyllähän minä tuon olen jo aikaisemminkin tajunnut, en sentään ole niiin hidas ymmärtämään ;) Mutta ehkä tässä kriisissä olisin tarvinnut sitä tukea, sitä että edes kerran kysyttäisiin vointia ja näyteltäisiin pari minuuttia kuuntelevaa ja välittävää. Rankkaa tekstiä, mutta näin koen. Valitettavasti.
Jotta en valehtelisi, täytyy mainita, että on minun isäni kerran kysynyt minulta "Mitä sinun elämääsi ihan oikeasti kuuluu?". Silloin juoksin sairaalassa rinnassani olevan kyhmyn vuoksi. Epäilivät kasvainta. Kerroin siis mitä kuuluu. Kerroin, vaikka olin päättänyt etten kerro. Kerroin, koska kerrankin kysyttiin. Ehkä se oli liikaa. Liian rankka uutinen. Niin rankka ettei toista kertaa kannata kysellä ;)
Edit: todellisuuden nimissä täytyy "potuttaa" listalle varmasti lisätä myös pelko. Pelko joulukuun 21. päivästä. Pelko, jota ei vielä edes halua ääneen käsitellä.
4 kommenttia:
Tuntuu varmasti ihan paskalta kun ei kukaan kysy. Ja jos yritätkin kertoa, muut puhuvat päälle omia (tottakai paljon isompia) murheitaan. Murr. Olen entisten ystävieni taholta kokenut tuollaista käytöstä, ja se teki pirun kipeää. Tuli aika hyväksikäytettykin fiilis jossain vaiheessa, kun aina kelpasi kyllä kuuntelijaksi muttei kuunneltavaksi!
Toivottavasti olet saanut sitä tukea (ihan huipputyypiltä vaikuttavalta) mieheltäsi ja ystäviltäsi, sekä myös täältä blogimaailman ihmisiltä. Yksin ei tarvitse tosiaan olla, ja sen voin varmasti luvata että täällä tahdotaan kyllä tietää miten voit ja mitä sulle kuuluu! Ja tänne saat kaataa kaikki pelot ja ketutukset, itkut ja harmitukset kuin myös ne ilot ja naurunpilkahduksetkin.
Minä en tiedä saako pelkoa katoamaan täysin millään, mutta jospa sitä koittaisi pitää pienenä keskittymällä joka päivä johonkin pieneen mukavaan juttuun? Luin teidän esterata-piinailuideoista, aika loistavia ;) Toivottavasti löydät niistä hyviä ideoita pitämään mielen kutakuinkin valoisana.
Lämpöisiä ajatuksia ja valtavasti jaksamista, ihan kaiken kanssa. Et ole yksin, muistahan se!
NIINPÄ!!!! Meillä on hyvin pitkälti sama tilanne, JOS joku sattuu kysymään, niin se, että kuunteleeko kukaan ihan oikeesti on jo ihan toinen juttu! Vaikka eipä enää paljon edes kysellä.
Jos mulla ei olis niin vahvaa ja hyvää miestä mun rinnalla, mä olisin jo murtunu ihan totaalisesti. Se on todella surullista että huomaa olevansa melkoisen yksin, toiset ihmiset on häipyneet ihan mun omasta tahdostani, toiset on vaan kadonneet jonnekkin. Kaippa mä olen liian raskasta seuraa, en tiedä!
Omassa käytöksessä olis ihan varmasti monessa kohtaa ollu parannettavaa mutta mä olen ehkä sit vaan niin pikkumainen ihminen että jos mua on loukattu, mua kohtaan on oltu TODELLA välinpitämättömiä, on käytetty omien murheiden "kaatopaikkana" mut ei sit kuitenkaan oo jaksettu/viitsitty kuunnella mun murheitani niin en mäkään jaksa venyä.
Joopa, mä nyt heitin tähän tälläsen "kevyen" oman tilityksen, sori :) Mut ihan niinku Anniina tossa edellä sano, täällä ainakin halutaan olla OIKEESTI tukena ihan sata lasissa!!!
Halittaa!!!!
Voi, Puuhis!!! iso lämmin hali täältä sinne!!
Naapurista: meillä tänään tehtiin the naapurissa remskaa aamusta, kahdeksalta kun ovesta ulos astuin kantoi herra remonttireiska kamojaan autoon ja kurvasi pois. Olipa kivaa aloittaa siinä ennen klo 0700 ja sitten ajoissa 0800 mennessä lopettaa. ei mee kato päivä piloille :D
Perhe on pahin. usein. Mustaakin mustempaa huumoria on äitini kuolemsta heitetty; eihän ainakaan ole isännällä mahdotonta anoppia.
*haaaalitus*
Lähetä kommentti