Pakko jatkaa - päivä kerrallaan

Kolmen kohtuullisesti nukutun yön jälkeen maailma näyttää huomattavasti erilaiselta. Täytyy myöntää, että pää tuntuu enemmän omalta nukuttuani kuin mitä se oli kuukauden valvomisen jälkeen. Vieläkin tulee keskellä päivää nuukahdus olotiloja, mutta eipä kai tuon laatuinen väsymys poistu muutaman nukutun yön jälkeen. Armaan rohkaisemana, lähes yllyttämänä, olen ottanut nukahtamislääkkeitä. Kaikkea sitä joutuu elämänsä aikana kokemaan. Täytyy kuitenkin rehellisesti myöntää, että nukkuminen on ihanaa!

Olo on siis siltä osin parempi. Sain eilen illalla jotain aikaiseksikin, jee jee. Tuli leivottua pari sataa piparia ja muutama joulutorttu, ohessa pesin kolme koneellista pyykkiä. Jospa se joulu vielä tulisi meillekin...

Piikittäminen jatkuu (hieman suuremmalla annoksella) ja aloitin nuuskimisenkin eilen. Synarela on ihan yhtä epämielyttävää kuin ensimmäiselläkin kierroksella. Mutta tämä jatko, tämä tuntuu kiduttamiselta. Tiedän ettei mahdollisuuksia oikeastaan ole ja joka aamuinen piikitys kärkkäästi muistuttaa siitä! Jotta asia ei vain unohtuisi päivän kuluessa, saa siitä taas illalla muistutuksen Synarelan muodossa. Armaalle protestoin, että mielummin olisin jättänyt homman kesken ja kömpinyt jonnekin pimeään koloon nuolemaan haavojani. Pakko pitää virnistystä naamalla ja jatkaa, vaikka tuska on järjetön.

Olemme kertoneet vain kahdelle ystävälle asiasta. Armaan iki-ihana työkaveri osoitti taas kerran fiksuutensa ja oli kommentoinut uutisen kuultuaan, ettei ala latomaan mitään turhanpäiväisiä kannustusfraaseja, mene kotiin ja halaa mammaa. Yrittäkää jaksaa.

Sitä me nyt yritämme, joka päivä, joka minuutti.

Miltä tuntuu, kun elämä murenee käsiin osa 2

Kiitos myötätunnosta ja tsempistä sekä siitä, että jaksatte käydä kurkkimassa, vaikka täällä uutiset eivät koskaan kovin hyviä ole.

Tajusin otsikoineeni eilisen kirjoituksen "miltä tuntuu", mutta en itse asiassa kertonut kuitenkaan tunteista - vain kylmää raakaa päivitystä. Mutta niistä tunteista. Onnekseni luonto taitaa osata hommansa, olen meinaan enimmäkseen turta, tyhjä, tunnoton. Toisaalta todellisuuden iskiessä tuska on niin suuri ettei sitä kestäisikään jatkuvana. Elämä on pysähtynyt.

Eilen pääsin klinikalta parkkipaikalle ja autoon ennen kuin pokka petti. Ilta meni enemmän ja vähemmän itkiessä, olimme molemmat kotona. Kirurgini kirjoitti minulle Armaan pyynnöstä unilääkkeitä (vai nukahtamislääkkeitä?). Otin yhden jo 18:00 ja seitsemän aikaan taju lähti. Heräsin kuitenkin 22:30 ja ajattelin, että tässäkö se sitten oli! Kylläpä auttoi. Toisaalta kolmen ja puolenkin tunnin unet tähän väsymykseen ovat tervetulleita. Onnekseni sain nukuttua loppuyöstä useamman tunnin olohuoneen sohvalla.

Tänä aamuna Armas lähti urheasti töihin. Minä vedin täkin korvilleni. Tuntuu ettei ole mitään syytä nousta sängystä (tai siis sohvalta ...). Olen yrittänyt valmistella itseäni tähän tilanteeseen, mutta huomaan epäonnistuneeni aika lailla täydellisesti. Minusta taitaa väkisinkin tulla se mitä eniten pelkäsin - katkera lapseton.

Huomenna on pakko nousta, mutta mietin sitä vasta huomenna. Naapurin aiheuttama kolina ja kolke eivät ainakaan helpota tätä oloa missään muodossa. Miten voikaan vihata jotain ihmistä, vaikka häntä ei edes tunne!? Muuttaminenkaan ei ole niitä ihan yksinkertaisimpia ratkaisuja tähän ongelmaan. Saamme tuskin vuokrattua asuntoamme joulua vasten ja tässä taantumassa on turha odottaa nopeaa myyntiaikaa. Toisaalta haluaisin saada suunnittelemamme remontin valmiiksi ja nähdä lopputuloksen. Lisäksi tällä hetkellä, ihan rehellisesti sanottuna, voimat ovat niin vähissä, että en yksinkertaisesti jaksaisi ryhtyä itse muuttamaan ja hoitamaan muuton ym. mukanaan tuomia asioita. Ja miksi perkeleessä meidän täytyisi luopua kodistamme yhden idiootin vuokralaisen vuoksi!? Täytyy toivoa, että yläkerran idiootti lähtee jouluksi pois ja että isännöitsijä LOPULTAKIN tekisi asialle jotain. Siitä hänelle kuitenkin maksetaan.

Ja ihan vain tiedoksi, minulla ei ole mitään vuokralaisia vastaan. Olen itsekin asunut todella kauan vuokralla, ostimme ensiasuntomme varmasti huomattavasti vanhempina kuin yleensä on tapana. En vain ymmärrä miksi pitää muuttaa kerrostaloon, jos oma elämäntyyli ei sinne pienimmässäkään määrin sovellu! Alan lämmetä Armaan mielipiteelle siitä ettei opiskelijoita saisi päästää asumaan "tavallisten" ihmisten asuntoihin, vaikka tuolla ajattelulla olisin joutunut kärsimään opiskeluaikanani huomattavasti kauemmin jatkuvista yöbileistä ja supermasentavasta asuinympäristöstä. Kestin itse vain puoli vuotta opiskelijasolussa.

Toisaalta kuten armas Aadiskin kommentoi, asunnosta voi aina muuttaa, mutta toimimattomia munasarjoja ei voi vaihtaa. Se on kylmä, raaka tosiasia. Meillä mahdollisuudet ovat olemattamat, niin pienet, että nyt on syytä keskustella ja miettiä jatkoa. Minulla ei ole pienintäkään ajatusta miten tulemme tästä selviämään. Jos edes selviämme.

Miltä tuntuu, kun elämä murenee käsiin

Viime yönä tuli nukuttua kaksi tuntia. En ole aiemmin spekuloinut väsymykseni syitä enkä oikeastaan seurauksiakaan, kun en jaksa kaikesta valittaa, varsinkaan julkisesti. Kerrottakoon nyt kuitenkin, että meidän yläkerrassa asuu todellinen idiootti (tämä yksi kauneimmista nimistä, joita itse olen hänestä käyttänyt). Hänen elämänrytminsä on täysin erilainen kuin muilla. Itse olen nyt kuukauden nukkunut maksimissaan neljä tuntia yössä, senkin usein jaksoissa. Viime yönä tuli tosiaan nukuttua kokonaiset kaksi tuntia.

Ei varmaankaan tarvitse mainita, että unettomuus näkyy jo naamasta. Sitä ei edes Joe Blasco ja Diorin puuteri peitä - ei vaikka kuinka yrittäisi. Elämä ei ole herkkua, ei missään muodossa. Päivät menevät sumussa ja fyysisesti todella pahoissa olotiloissa. Olo vaihtelee surkean, järkyttävän ja todellisen kooman välillä. Edellisviikon lauantaina ilmoitin Armaalle, että jos en ensi yönä nuku, täytyy lähteä sairaalaan. Armas oli samaa mieltä. Nukuin silloin neljä tuntia ja sillä jaksoin taas pari viikkoa.

Nyt tuntuu heittävän jo psyykkisestikin. Naapurin onneksi olen niin väsynyt etten jaksa mennä yläkertaan riehumaan pesäpallomailan kera, en vaikka herään kolinaan kolmannen kerran puolentoista tunnin sisällä. Varsinkaan, kun en ole jaksanut sitä mailaa käydä vielä ostamassa, hyvistä suunnitelmista huolimatta.

Voihan tietenkin olla, että hoidot vaikuttavat osaltaan asiaan. Tähän en kuitenkaan ihan heti usko, koska en ensimmäisellä kierroksella kärsinyt tälläisestä unettomuudesta. Voin siis täysin puhtaalla omalla tunnolla ilmoittaa naapurimme syylliseksi. Tästä minulla on todisteena myös Armaani mustat silmänaluset ja kiristyvä pinna.

Jotta elämämme ei olisi liian helppoa, kävimme tänään klinikalla mustien silmänalusiemme kera. Ainoa positiivinen asia oli, että paikalla oli oma hoitajani ja iki-ihana kirurgini. Tämä oli pelastus, kun kuulimme uutiset. Armaani sanoin, jos pitää kuulla huonoja uutisia, kuulen ne mielummin kirurgin kuin sijaislääkärin kertomana.

Eli olen piikittänyt nyt kuusi päivää 300 yksikköä päivässä (Gonal-f). Tästä huolimatta mitään ei ole tapahtunut. Kohdun limakalvo oli 6 mm ja suuren painelun ja ronkkimisen jälkeen lantion seinämästä löytyi oikealta puolelta yksi follikkeli. Kirurgini oli sitä mieltä, että katsotaan tuo yksikin nyt kuitenkin loppuun asti, koska tähän on jo panostettu näin paljon. Jatkan Gonalia 375 yksikköä päivässä. Perjantain ultra peruttiin ja siirrettiin maanantaille.

Johtopäätöksenä voidaan todeta, että minun varastoni ovat tyhjät. Kiitos vakavan endometrioosin ja ikäni. Se oli sitten tässä. Kolmatta IVF on ihan turha edes aloittaa.

Hodari pulassa

Pientä kevennystä arjen rutiineihin ja harmauteen. Sai ainakin minut hymyilemään. Toisaalta minulla on tunnetusti hieman sairas huumorintaju...

Lottovoittajat!

Kun minä nuokuin sohvan nurkassa, kävi Armas ruokakaupassa ja tarkistamassa viime viikon lottolapun. Palatessaan ojensi minulle lahjan ja kehui ostaneensa sen lottovoittorahoilla! Tätähän jokainen lapseton pariskunta tarvitsee, vai mitä?

Ihan vain tiedoksi, että tuohon ne rahat olivat melkein kaikki menneet, joten mielellään otetaan tänäkin iltana voitto vastaan. Enkä laita pahakseni, vaikka tulisi päävoitto. Selitys lahjalle oli, että sitä voidaan sitten yöllä pelata, kun en minä kuitenkaan nuku...

Rynnäkköön!

Ensimmäinen ultra takana. Kuten arvasin kroppani uinuu kiltisti eikä mitään ole tapahtunut. Joskus voi siitäkin olla onnellinen! Tästä päivästä alkaa uusi piikityskierros. Jo tutuksi tullut Gonal-f saavutti vatsamakkaran ja ensimmäinen satsi on lähetetty taisteluun. Tällä kertaa annos on suurempi, peräti 300 yksikköä per päivä. Ajattelin piikitellä heti aamusta, jospa se toisi uutta toivoa ja parempia tuloksia. Viime kierroksella piikittelin myöhään illalla ja toisinaan olisin ollut valmis unten maille ennen illan h-hetkeä. Joten nyt piikitellään väsyneenä aamulla, onhan sekin vaihtelua!!
Lääkärinä oli muuten se sijaislääkäri ja hoitajakin oli vaihtunut. Sanoin Armaalle, että meidät on todettu täysin epätoivoiseksi tapaukseksi ja siksi siirretty kokonaan tälle toiselle lääkärille. Yritetään sopeutua. Kysyin lääkäriltä mahdollisuudesta vaihtaa Crinone Terolut lääkkeeseen. Hän lupasi selvittää lääkkeen mahdollista annosta, ei siis ainakaan suoralta kädeltä kumonnut ehdotustani. Kiitos Tuhkimolle vinkistä!

Pienellä jännityksellä odottelen Gonalin vaikutuksia, koska tällä kertaa ainakin Procrenista sain huomattavasti nopeammin kunnon kuumia aaltoja. Viime yö oli tuskainen ja vähäuninen, vaatteitakin tuli vaihdettua. No, ensi viikolla olen viisaampi tai ainakin vanhempi...

TOIVO - kaivattu kaveri

Ihan ensimmäisenä suuri kiitos kaikille kommentin jättäjille. Niitä on luettu kyyneleet silmissä ja niistä on haettu voimaa. KIITOS!

Sofia kyseli miksi olen menettänyt toivoni. Hyvä kysymys. Valitettavasti en osaa siihen vastata. Tällä hetkellä olotilan valtaa vain suuri suru. Suru ja surumielisyys siitä ettei meille koskaan tule lasta. Kaippa jossain takaraivossa on jäljellä ihan pienen pieni toivo, koska hoitoja haluan jatkaa. Jotenkin tuo tietoisuus siitä, että minun kroppani ei tuota kuin muutaman follikkelin kerralla vei sen suurimman toivon mennessään. Jos muut saavat pakkaseen lähes kymmenen munasolua ja meillä pelataan vain muutamalla, miten meillä voisi olla pienintäkään mahdollisuutta voittaa tämä sota? Meillä aseet ovat niin paljon heikompia tässä taistelussa, että mielessä on käynyt jopa valkoisen lipun heiluttaminen. Mutta ei, vielä en kaiva sitä taskustani ja ala heilutella! Huomenna marssin klinikalle kuulemaan jatkosuunnitelmista. Olo on jännittynyt, mutta uskon vielä tässä vaiheessa kroppani läpäisevän testin. Nythän vain tarkistetaan ettei mitään ole tapahtunut. Siinä kroppani on ainakin toistaiseksi pärjännyt...

Blogin aloittaminen ja varsinkin omien tunteiden julkituominen ei ollut helppo ratkaisu. Mietin sitä kauan. Täytyy tunnustaa, että en olisi uskonut saavani näin paljon tukea ja kannustusta ihmisiltä joita en ole koskaan edes nähnyt! Armaani sanoin, kun hän eräänä iltana luki kommentteja olkani yli, "vielä on olemassa ihmisiä, jotka todella välittävät". Joten kiitos teille kaikille, olette ehdottomasti painonne arvosta kultaa. (Ja kyllä Piuku & Lady masut lasketaan mukaan =D) .

Me olemme tässä rumbassa aika lailla kahdestaan. Toisaalta niinhän se on, tämä on meidän arkeemme ja elämäämme vaikuttava asia. Ei sen kuulukaan rasittaa muita. Tämähän on meidän ongelmamme. Silti joskus iskee suru ja surumielisyys siitä, että emme ole saaneet tukea läheisiltämme. Toisaalta me olemme taivaltaneet elämämme tännekin asti enemmän tai vähemmän yhdessä, vain me kaksi. En tiedä miksi koen yhtäkkiä tuon tuen puuttumisen rankkana, vaikka sitä ilman olemme eläneet jo pitkään. Ehkä tämä asia on vain se mikä lopulta katkaisee kamelin kaulan... vai selänkö se katkaisi?

Toisaalta onhan se tunnustettu tosiasia, että minä ja me olemme tämän ongelmamme kanssa hyvin hankala pari! Itse olen huomannut pikku hiljaa vetäytyväni jonkinlaiseen kuoreen. En jaksa kertoa meidän "tilanteestamme", koska en yksinkertaisesti jaksa enää ottaa vastaan niitä kuuluisia kommentteja. Toisaalta kaikkein läheisimmille ihmisille ei tarvitsekaan olla selittelemässä, he kun eivät asiasta koskaan kysele, vaikka tilanteestamme on heille kerrottu. Tämäkin joskus ihmetyttää, ehkä kyseessä on liian suuri asia keskusteltavaksi? Liian suuri ja liian hankala. Minulle henkilökohtaisesti riittäisi pieni yhteydenotto ja kysymys "Miten olet voinut?" sekä muutama sekunti aikaa edes näytellä kuuntelevansa.

Monalina pohtii blogissaan myös samaa asiaa ja häneltä löytyy hyvä, lukemisen arvoinen linkki. Jäin pohtimaan linkin loppusanoja (kuten taisi Monalinakin).

Lapsi on suuri lahja. Elämä antaa monenlaisia lahjoja, mutta ei kenellekään kaikkea. Elämä voi olla rikasta ja monipuolista, vaikka kaikki toiveet eivät toteudu. Surun synkimpinä hetkinä kaikki muu kuitenkin menettää merkityksensä. Surutyölle on osattava antaa oma tilansa ja riittävästi aikaa.

Oikeus suruun

Takana rankka viikko, todella rankka. Uusi edessä, toivottavasti helpompi. Armas oli työreissussa isossa maailmassa ja minä siis yksin. Kuvittelin ja suunnittelin tekeväni niin paljon kaikkea, olisihan pitkät illat aikaa toteuttaa suunnitelmia ja ideoita. Suunnittelussa pääsin huomattavasti pidemmälle kuin teoissa, kuten arvata saattaa. Sen sijaan istuin sohvan nurkassa miettien ja murehtien. Ihan liian paljon aikaa ajatella. Aikaa ajatella mistä jään paitsi, mistä joudun luopumaan.

En saa koskaan kokea plussan tuomaa riemua Armaan kanssa

En saa odotella vatsan pyöristymistä ja iloita siitä

En saa kokea synnytystä enkä imetystä

En saa nuuskia vauvan niskaa ja pusutella poskia

En saa puhaltaa vauvan masuun ja nauttia sen aiheuttamasta kikatuksesta

En saa iloita kääntymisestä ja ryömimisestä

En saa opettaa konttaamista, seisomista ja kävelemistä

En saa kutoa töppösiä ja villanuttuja

En saa opetella kestovaippojen ompelua

En saa opettaa pyörällä ajoa, hiihtoa, luistelua ja kengännauhojen solmimista

En saa juosta kiinni pikku vipeltäjää ja napata häntä vauhdista syliini

En saa seurata piirtämistä, askartelua ja maalaamista

En saa kutoa juuri sellaista villapaitaa kuin minun lapseni haluaa

En saa saattaa häntä eskariin ja koulutielle, samalla ikuistaen kaikki hetket kameralla

En saa muistuttaa läksyistä ja oman huoneen siivoamisesta

En saa kertoa hänelle kuinka ylpeä olen ja kuinka paljon häntä rakastan

En saa kertoa hänelle sukumme historiaa ja näyttää vanhoja valokuvia

En saa koskaan sisustaa lastenhuonetta

En saa järjestää lasten kutsuja, rippijuhlia, ylioppilasjuhlia


Ihan vain muutaman mainitakseni. Tiedän, että jään paitsi myös suuresta määrästä huolta ja pelkoa. Se ei kuitenkaan poista surua ja tuskaa siitä mistä joudun luopumaan. Joten älkää tarjotko minulle lohdutukseksi kommenttia "Kyllä teillä on ihan mukavaa kaksinkin" "Kyllä te selviätte kahdestaankin ja pääsette nauttimaan elämästänne".

Puoli vuotta sitten pelkäsin huomattavasti enemmän, että me emme tule selviämään lapsettomuudesta yhdessä. Tuska tulee olemaan liian suuri ja tulemme kumpikin vajoamaan siihen. Pakenemme kumpikin työhön ja etsimme sieltä lohdutusta, unohdusta. Ennen työmatkalle lähtöään Armas pohti, että meidän pitäisi keksiä jotain yhteistä tekemistä. Jotain mikä pitää meidät yhdessä. Olen samaa mieltä, ehkä ostamme sen kauan haaveilemamme pitsihuvilan ja kunnostamme sitä eläkeikään asti. Ehkä vihdoin uskallamme pistää säästöt leviäksi ja lähteä kiertämään maailmaa. Eihän niitä rahoja mihinkään tarvitse säästää, jos emme omaa pikkuista saa.

Suurinta suruani suunnitelmat eivät kuitenkaan poista. En pysty koskaan tarjoamaan Armaalle isyyden iloja. En voi antaa hänelle sitä suurinta lahjaa. Ja se koskee kaikkein eniten.

Pitääkö vääntää rautalangasta?!

Ihan aluksi, ennen purkaustani, haluan painottaa, että ymmärrän ihmisten (ainakin enimmäkseen) tarkoittavan hyvää sanomisillaan. Aihe on arka ja myös tällä tavalla halutaan ilmeisesti lohduttaa ja kannustaa, kuten myös edellisen kirjoituksen lauseella. Kävin muuten kommentoimassa kommentteja tuonne kommenttilootaan (voi tätä suomen kieltä =D)

Mutta siis varsinaiseen aiheeseen... Minä valitettavasti koen tsempit tyyliin "kyllähän teilläkin voi vielä ihan luomusti tärpätä" sekä asenteen "nyt hoidoissa ollessasi olet käytännöllisesti katsoen jo raskaana" jopa omaa älyäni loukaavana. Asia on nyt yksinkertaisesti niin, että meillä mahdollisuudet ovat heikot - jopa surkeat. Tieto ja hyväksyminen lapsettomuudesta ei vain ole edennyt meillä kummallakaan vielä siihen pisteeseen, että osaisimme luovuttaa. Ja tottahan on, että se pienikin mahdollisuus pitää meidät toistaiseksi tällä tiellä.

Muiden kertomukset ihme sikiämisistä ja hoitojen varmoista tuloksista saavat, ainakin minut, vain entistä alakuloisemmaksi. Jos kerron sairastavani vakavaa endometrioosia ja menettäneeni vasemman munasarjani, oletan sen tiedon kertovan jo aika paljon. Varsinkin, kun en kyseistä tietoa ihan kevyesti mene kenellekään kertomaan. Asia on sen verran yksityinen, että en sitä ruokakaupan kassalla puolitutuille selittele. Yleensä kyseessä on läheinen, tuttu ihminen ja tilannekin on yksityinen ja rauhallinen.

Toisaalta miksi koen kyseiset kommentit omaa älyäni loukkaavina, eikö sen melkein pitäisi olla toisinpäin? Onko nuo kyseiset kommentit lohdutusta vai tiedonpuutetta? Vai lähetänkö kuulijalle signaalin suuresta toivosta ja mahdollisuudesta kertomalla meneillään olevista hoidoista. Lisäksi koen välitöntä syyllisyyttä, kun kuulijan silmät syttyvät ja hän pitää hoitouutista lähes varmana vauvauutisena. Tajuan mitä luultavammin tuottavani kuulijalle tulevaisuudessa pettymyksen. Juuri tästä syystä uutinen on kerrottu todella harvoille. Asian yksityisyydestä ja arkaluontoisuudestakin johtuen en haluaisi vääntää asiaa rautalangasta. Tosiasia kuitenkin on, että minun ikäni ja sairauteni huomioiden, hoitojen onnistumismahdollisuudet ovat pienet. Ja vaikka meillä poljettaisiin kuin tulpatonta mopoa, en tule luomusti raskaaksi. Asia nyt vain on niin. Pitääkö se vääntää rautalangasta?

Mä tiedän miltä susta tuntuu...

Missä menee raja milloin voi sanoa toiselle tuon kuuluisan lauseen, mä tiedän miltä susta tuntuu?

Jos puhuja on kovassa flunssassa ja potee huonoa oloa, voitko sanoa tietäväsi tunteen, jos et itse ole sairastanut flunssaa vuosiin? Olet kyllä kokenut flunssan toisensa perään ja kunnon angiinan, mutta et ole vuosiin kärsinyt tukkoisesta nenästä ja kunnon yskästä.

Jos puhuja kertoo eronneensa poika/tyttöystävästään ja itkee elämänmuutoksensa raskautta, voitko sanoa tietäväsi, jos itse et ole koskaan eronnut pitkään kestäneestä seurustelusuhteesta?

Jos puhujan lähiomainen on kuollut, voitko sanoa tietäväsi miltä se tuntuu, jos olet itse kokenut oman pitkäikäisen lemmikkisi kuoleman?

Jos raskaana oleva kertoo selkäsäryistään ja katkonaisesta yöunesta vatsan painaessa ja paikkojen puutuessa, voitko sanoa tietäväsi miltä se tuntuu, koska itse kärsit kivuista ja unettomuudesta kroonisen sairautesi vuoksi?

Jos puhuja kertoo edessä olevasta IVF hoidosta ja lapsettomuuden raskaasta taakasta, voitko sanoa tietäväsi miltä se tuntuu, koska ystäväsi on kärsinyt lapsettomuudesta ja olet kuunnellut hänen tuskaansa?


**************************************************

Itse olen sortunut "mä tiedän" kommenttiin raskaana olevalle ystävälleni. Vaikka kyllä minä tiedän, että en voi mitenkään tietää miltä vauvan potkujen ja ison mahan aiheuttama paikkojen puutuminen tuntuu. Tiedän vain miltä tuntuu herätä pahimmillaan useita kertoja yössä kipuihin ja valvoa. Mutta riittääkö se?

Tiedän myös viimeisen "mä tiedän kommentin" todella satuttavan, varsinkin jos sanojana on oma äiti - kahden lapsen äiti ja kahden lapsenlapsen isoäiti. Että pitikin kertoa.

Elämä opettaa. Itse pyrin välttämään kyseistä kommenttia. Voin kertoa tunteitani ja kokemuksiani samankaltaisista asioista, mutta tietoisesti vältän tuota kuuluisaa lausetta. Tiedän myös ainakin yhden varman rajan, en koskaan voisi kuvitellakaan sanovani tuota kommenttia lapsensa menettäneelle vanhemmalle. Sitä tunnetta en voi tietää, en mitenkään.

Toinen hyökkäys alkaa

Toinen hyökkäys on virallisesti julistettu alkavaksi. Odotukset eivät ole suuren suuret. Mieliala on jopa hieman alavireinen. Mutta yrittänyttä ei laiteta, vai miten se nyt meni...

Joka tapauksessa nyt on lyöty jarrua! Eli Procren on saavuttanut vatsanahan ja vaikutuksia kuulostellaan. Tällä kertaa reumaoireet eivät valitettavasti poistuneet. Olen muutaman päivän ollut todella kipeä. Toisaalta ehkä keittiöremontilla on myös osuutensa asiaan!? Tälläiselle krämpälle Puuhikselle ei aina tee hyvää hypätä tuolille edestakaisin ja nostella kattopaneleita tai painavia keittiönkaappeja...

Mutta, mutta elämänilohan siinä kokonaan menisi, jos ei mitään tekisi!! Tehdään sitten kunnolla ja hikipäässä, kun tietää ettei huomenna välttämättä kykene edes kävelemään.

Järkevää? No ei.

Kantti ja sen kestävyys

Sofia käsitteli kantin kestävyyttä omassa blogissaan. Itse olen pohdiskellut viime aikoina samaa. Se ettemme päässeet ensimmäisessä IVF:ssä siirtoon asti, oli suurempi kolaus kuin osasin odottaa.

Fyysinen kantti
on ainakin tähän asti kestänyt mielestäni ihan hyvin. Olen kokenut kylmät ja kuumat aallot, ajoittaisen pahoinvoinnin, suuren väsymyksen sekä turvonneen ja kipeän alavatsan. Kaikesta tästä huolimatta odotin paljon pahempaa. Itselläni pahin "oire aika" oli selvästi siinä vaiheessa, kun hormonien piikitys ja lääkkeiden käyttö jäi pois. Huvittavinta oli se, että pahimpia oireita aiheutti nenäsumute (Synarela). Tällä hetkellä eniten hermoja koetellut oire on ollut turvotus. Piikityksen loppuvaiheessa oli jo vaikeuksia löytää vaatekaapista päällepantavaa, sen verran alavatsa turposi ja aristi.

Uskon että Armaani suurimmat pelot liittyivät myös tähän fyysiseen puoleen. Hän jaksoi muistuttaa, että voisin viheltää pelin heti poikki, jos sivuvaikutukset kävisivät sietämättömiksi. Jossain vaiheessa Armaskin rauhoittui, kun huomasi etteivät oireet olleetkaan niin pahoja.

Henkinen kantti
on ollut suuremmalla koetuksella kuin odotin. Kuvittelin, että selviäisin ilman suurempia romahduksia, koska olen jo kokenut elämässäni yhtä ja toista. Olemme Armaan kanssa taistelleet elämän myrskyjä ja riepotusta vastaa yhdessä rintamassa jo ennenkin, ja selvinneet maaliin käsi kädessä. Tässä taistelussa molempien henkinen kantti on kuitenkin ollut koetuksella.

Vaikka hoin Armaalle koko ajan, että tämä ensimmäinen IVF olisi vain harjoituskierros, eikä tulisi varmasti tuottamaan tuloksia, oli lopputulos kova kolaus. Olin yllättynyt, että kolaus oli niinkin suuri. Olin käynyt omasta mielestäni kaikki epäonnistumisen vaihtoehdot läpi ja varautunut niihin. Jostain kumman syystä en kuitenkaan ollut käsitellyt tätä vaihtoehtoa, en ainakaan kunnolla. Muutama päivä uutisen jälkeen meni hyvin. Jopa nautin siitä ettei tarvinnut kytätä kelloa ja olla riippuvainen lääkeajoista. Sen jälkeen olo oli kurja. En tiedä kuinka paljon surkeaan olotilaan vaikutti hormonien poistuminen kropasta - luultavasti aika paljon. Aallonpohja kesti noin viikon. Illat menivät enemmän tai vähemmän alavireisesti ja itkua tuhertamalla. Käperryin aika lailla itseeni. Olo hieman helpotti, kun pääsin eroon punktion aiheuttamasta arkuudesta vatsassa ja harrastamaan kunnon hikijumppaa.

Taloudellista kanttia
pohdittiin alussa ennen hoitoihin lähtöä selvästi enemmän kuin hoitojen alla. Rahaa menee sen mitä menee, mutta tottakai se ajoittain jopa hirvittää, koska kummallakin on hyvin realistiset käsitykset mahdollisuuksistamme. Toiveita ja haaveita tietenkin on, eihän tätä tietä muuten olisi valittu. Jos hoito tuottaa tulosta, uskoisin ettei summaa tule edes ajateltua. Jos tulosta taas ei synny, on parempi olla ajattelematta tähän mennyttä summaa!

Sosiaalinen kantti
tuskin tuottaa ongelmia. Läheiset ystävät tietävät hoidoistamme ja heille ei tarvitse asiaa selitellä. Meillä on lasta yritetty ja toivottu niin monta vuotta, että pikku hiljaa jopa minä olen oppinut (ainakin osittain) elämään sen mukaan ettei lasta koskaan ole - siis aikataulullisesti. Menoja sovitaan tai ei sovita ihan oman fiiliksen mukaan, ei sen mukaan "jos silloin on raskaana". Jos se onni meille suodaan, voi aikataulut hyvin laittaa uusiksi. Aikaisemmin ajattelin etten voi hakea uutta työpaikkaa, koska en kehtaa jäädä heti äitiyslomalle mahdollisessa uudessa paikassa. Meidän tapauksessa mahdollisuudet ovat kuitenkin niin pienet, että elämän on pakko jatkua tässä "välitilassakin". Olen ollut ihan liian kauan odotustilassa. Minun on pakko (ollut) opetella elämään! Ihan rehellisesti sanottuna, vaikka asiasta kirjoitan hyvinkin määrätietoisesti, on sen kanssa vielä opettelua. Välillä menee hyvin ja pysyn päätöksessä, välillä ei.



Aika näyttää miten kantti kestää seuraavalla kierroksella. Jostain kumman syystä jännitän vieläkin fyysisen kantin kestävyyttä. Erona on vain se, että nyt tiedän myös henkisen kantin joutuvan koetukselle. Toivottavasti selviämme siitä.

Sen ainokaisen munasolun tarinaa

Seuraavana aamuna sain puhelun keräysklinikalta. Munasolun tilasta ei kuulema saanut selvää. Hoitaja selvitti asian rauhallisesti ja kiirehtimättä. Tässä vaiheessa ei ollut tapahtunut selvää jakautumista, mutta kaikki toivo ei ollut mennyt, vaan jakautuminen voisi vielä tapahtua. Tietäisimme asian seuraavana aamuna. Hoitaja kyseli tuntemuksiani ja kerroin ettei omat odotukseni olleet kovinkaan korkealla. Erityisesti jäi mieleen hoitajan kommentti "Me kaikki täällä pidämme peukkuja teidän puolesta".

Puhelun jälkeen soitin Armaalleni ja kerroin uutiset. Jostain kumman syystä odotuksemme kääntyivät toisinpäin, eli minä olin hieman toiveikas ja Armas ei enää oikein jaksanut uskoa. Aika mahdolliseen istutukseen olisi seuraavana aamuna. Olimme sopineet hoitajan kanssa, että soittaisin itse heti aamusta ja tarkistaisin tilanteen.

Illalla sain aikani kulumaan murehtimalla seuraavaa lääkettä, eli Lugesteroneja. Rasavillirusakon blogista olin (onneksi) lukenut, että ko. lääkkeessä olisi maapähkinäöljyä. Itse olen pähkinäallergikko. Oma sijaislääkärimme ei ollut osannut asiaa mitenkään kommentoida, oma hoitajani häntä informoi, että "yleensä on kirjoitettu korvaavaksi lääkkeeksi Crinone". Tämä Crinone on kuitenkin apteekissa ns. tilattava lääke, joten sen saamiseen menisi muutama päivä.

Onneksi olin saanut vastauksia keräysklinikalta, eli jos en tuota Crinonea ehtisi saamaan, voisin hyvin aloittaa Lugesteroneilla ja sitten tarvittaessa siirtyä Crinoneen. Kaikki allergikot eivät kuulema Lugesteroneista oireita saa. Maapähkinäöljy on vain liukastusaineena lääkkeen kuoressa, joten voisi hyvin olla, että ainoa oire on kutina.

Toinen päänvaivaa aiheuttava seikka olisi munasolun tilanne. Periaatteessa minun pitäisi ottaa tuo Lugesteron tai Crinone ennen kuin tietäisin onko munasolu edes istutuskunnossa. Keräysklinikalla olivat lohduttaneet, että maailma ei kaadu vaikka ottaisin ensimmäisen Lugesteronin istutuksen jälkeen. Ainakin itse olen löytänyt itsestäni ihan uuden piirteen näiden hoitojen myötä, panikoimisen. Miksi ihmeessä jokainen pienikin seikka lääkkeiden ja niiden oton suhteen saa aikaan paniikkia? Jos jotain ei tiedä tarkkaan, ja joskus vaikka tietäisikin, alkaa pääkoppa lähettämään pienimuotoista paniikki viestiä. Menikö tämä nyt oikein? Mitä nyt kuuluu tehdä? Miten tämä nyt vaikuttaa? Menikö jotain pieleen? Apua!

Heräsin siis aikaisin aamusta ja otin "ihan vain varmuudeksi" Lugesteronin, koska Crinonea en ollut saanut. Hyvä kun sain Lugesteroneja!! Tukusta 200 mg kapselit olivat loppuneet, joten jouduin yhden kapselin sijasta käyttämään heikompaa lääkettä ja laittamaan kaksi kapselia, eli siis vieläkin suuremman annoksen maapähkinäöljyä. Sitten vain kyttäsin kelloa.

Lopulta kello oli jo sen verran, että kehtasin soittaa keräysklinikalle. Munasolu ei ollut lähtenyt jakautumaan. Kuuntelin pahoittelut ja kiittelin tiedosta. Kyyneleet tulivat vasta, kun suljin puhelimen.

Munasolujen keräys

Aika keräykseen oli 8:15, mutta paikalla pyydettiin olemaan 8:00. No, me olimme jo ennen kahdeksaa odotustilassa istumassa... Rehellisesti sanottuna Armaani taisi tässä vaiheessa jännittää enemmän kuin minä. Itselläni oli suuri luottamus keräyksen suorittavan klinikan henkilökuntaa kohtaan, vaikka en ollut heistä ainoatakaan nähnyt. Armas oli googlettanut klinikan kotisivut, itse en tehnyt edes sitä. Jos ko. ihmiset tekevät keräystä työkseen, varmasti selviäisin toimenpiteestä hengissä.

Olin varmuudeksi ottanut aamulla muutaman särkylääkkeen, kuten ohjeissa kehoitetaan. Olimme tässä vaiheessa keräysklinikalla ainoita asiakkaita ja pääsimmekin pienen odotuksen jälkeen toimenpidehuoneeseen. Ennen sitä olin juossut kaksi kertaa vessassa, ihan vain varmuudeksi, koska rakonhan piti olla ohjeiden mukaan tyhjä.

Itse toimenpide oli tuskaton ja nopea. Johtuen varmaan osittain siitä, että kerättävää ei ollut kovinkaan paljon. Follikkelit saatiin nopeasti imettyä, lääke ja puudutus vaikuttivat hyvin. En oikeastaan ehtinyt tuntemaan mitään. Henkilökunta oli ihan uskomatonta. Kaikki olivat ystävällisiä ja koko ajan kyseltiin tuntemuksia ja vointia. Keräyksen tuloksena saatiin vain yksi munasolu. Armas pääsi siis jälkikäteen mainostamaansa fun room:iin! Tästä huoneesta vitsailtiin meidän perheessä useampi päivä. Kuten olen jo aiemmin todennut, tässä prosessissa huumorintaju muuttuu, jopa minunkin tapauksessani, vieläkin sairaammaksi...

Armaan ollessa fun room:ssa, minut talutettiin lepäämään. Olo oli hyvä. Se kuitenkin hieman heikkeni, kun join lasin appelsiinimehua. Joten huilailin hetken sängyllä ennen kuin lähdimme kotiinpäin. Söin keräyspäivän aikana särkylääkettä ja nukuin päiväunet (olin nukkunut huonosti yön). Seuraavana päivänä olo oli jo hyvä ja ihan työkuntoinen. Itse en siis tarvinnut sairauslomaa, sitä kehoitettiin hakemaan, jos tarve vaatii.

Minulla oli toiveet aika nollatasoa tuon ainokaisen munasolun suhteen. Armas jaksoi tässä vaiheessa vielä uskoa, vaikka henkilökuntakin oli tehnyt hienovaraisesti selväksi huonot mahdollisuudet. Itseäni masensi myös tieto siitä, että luultavasti tulevaisuudessakaan munasolujen määrä ei tästä kovinkaan suurella todennäköisyydellä nousisi, vaikka hormoniannosta nostettaisiin.


(Keräys maksoi yhteensä muistaakseni noin 110€. Minun osuuteni oli 85€ja Armaan 25€, jos nyt ihan oikein muistan)