Kantti ja sen kestävyys

Sofia käsitteli kantin kestävyyttä omassa blogissaan. Itse olen pohdiskellut viime aikoina samaa. Se ettemme päässeet ensimmäisessä IVF:ssä siirtoon asti, oli suurempi kolaus kuin osasin odottaa.

Fyysinen kantti
on ainakin tähän asti kestänyt mielestäni ihan hyvin. Olen kokenut kylmät ja kuumat aallot, ajoittaisen pahoinvoinnin, suuren väsymyksen sekä turvonneen ja kipeän alavatsan. Kaikesta tästä huolimatta odotin paljon pahempaa. Itselläni pahin "oire aika" oli selvästi siinä vaiheessa, kun hormonien piikitys ja lääkkeiden käyttö jäi pois. Huvittavinta oli se, että pahimpia oireita aiheutti nenäsumute (Synarela). Tällä hetkellä eniten hermoja koetellut oire on ollut turvotus. Piikityksen loppuvaiheessa oli jo vaikeuksia löytää vaatekaapista päällepantavaa, sen verran alavatsa turposi ja aristi.

Uskon että Armaani suurimmat pelot liittyivät myös tähän fyysiseen puoleen. Hän jaksoi muistuttaa, että voisin viheltää pelin heti poikki, jos sivuvaikutukset kävisivät sietämättömiksi. Jossain vaiheessa Armaskin rauhoittui, kun huomasi etteivät oireet olleetkaan niin pahoja.

Henkinen kantti
on ollut suuremmalla koetuksella kuin odotin. Kuvittelin, että selviäisin ilman suurempia romahduksia, koska olen jo kokenut elämässäni yhtä ja toista. Olemme Armaan kanssa taistelleet elämän myrskyjä ja riepotusta vastaa yhdessä rintamassa jo ennenkin, ja selvinneet maaliin käsi kädessä. Tässä taistelussa molempien henkinen kantti on kuitenkin ollut koetuksella.

Vaikka hoin Armaalle koko ajan, että tämä ensimmäinen IVF olisi vain harjoituskierros, eikä tulisi varmasti tuottamaan tuloksia, oli lopputulos kova kolaus. Olin yllättynyt, että kolaus oli niinkin suuri. Olin käynyt omasta mielestäni kaikki epäonnistumisen vaihtoehdot läpi ja varautunut niihin. Jostain kumman syystä en kuitenkaan ollut käsitellyt tätä vaihtoehtoa, en ainakaan kunnolla. Muutama päivä uutisen jälkeen meni hyvin. Jopa nautin siitä ettei tarvinnut kytätä kelloa ja olla riippuvainen lääkeajoista. Sen jälkeen olo oli kurja. En tiedä kuinka paljon surkeaan olotilaan vaikutti hormonien poistuminen kropasta - luultavasti aika paljon. Aallonpohja kesti noin viikon. Illat menivät enemmän tai vähemmän alavireisesti ja itkua tuhertamalla. Käperryin aika lailla itseeni. Olo hieman helpotti, kun pääsin eroon punktion aiheuttamasta arkuudesta vatsassa ja harrastamaan kunnon hikijumppaa.

Taloudellista kanttia
pohdittiin alussa ennen hoitoihin lähtöä selvästi enemmän kuin hoitojen alla. Rahaa menee sen mitä menee, mutta tottakai se ajoittain jopa hirvittää, koska kummallakin on hyvin realistiset käsitykset mahdollisuuksistamme. Toiveita ja haaveita tietenkin on, eihän tätä tietä muuten olisi valittu. Jos hoito tuottaa tulosta, uskoisin ettei summaa tule edes ajateltua. Jos tulosta taas ei synny, on parempi olla ajattelematta tähän mennyttä summaa!

Sosiaalinen kantti
tuskin tuottaa ongelmia. Läheiset ystävät tietävät hoidoistamme ja heille ei tarvitse asiaa selitellä. Meillä on lasta yritetty ja toivottu niin monta vuotta, että pikku hiljaa jopa minä olen oppinut (ainakin osittain) elämään sen mukaan ettei lasta koskaan ole - siis aikataulullisesti. Menoja sovitaan tai ei sovita ihan oman fiiliksen mukaan, ei sen mukaan "jos silloin on raskaana". Jos se onni meille suodaan, voi aikataulut hyvin laittaa uusiksi. Aikaisemmin ajattelin etten voi hakea uutta työpaikkaa, koska en kehtaa jäädä heti äitiyslomalle mahdollisessa uudessa paikassa. Meidän tapauksessa mahdollisuudet ovat kuitenkin niin pienet, että elämän on pakko jatkua tässä "välitilassakin". Olen ollut ihan liian kauan odotustilassa. Minun on pakko (ollut) opetella elämään! Ihan rehellisesti sanottuna, vaikka asiasta kirjoitan hyvinkin määrätietoisesti, on sen kanssa vielä opettelua. Välillä menee hyvin ja pysyn päätöksessä, välillä ei.



Aika näyttää miten kantti kestää seuraavalla kierroksella. Jostain kumman syystä jännitän vieläkin fyysisen kantin kestävyyttä. Erona on vain se, että nyt tiedän myös henkisen kantin joutuvan koetukselle. Toivottavasti selviämme siitä.