Seuraavassa raporttia omista kokemuksistani laparoskopiasta. Heikkohermoisimmat voivat jättää tämän suosiolla väliin ja jos et halua kuulla kritiikkiä maamme sairaanhoitojärjestelmästä, suosittelen myös lämpimästi muuta lukukokemusta; Jari Tervon Kallellaan on ihan mukava ja rentouttava, jos kaipaat kuitenkin hieman jännitystä suosittelen Leena Lehtolaista!
Leikkaavan kirurgin toiveesta leikkaustani siirrettiin iltapäivästä aamun ensimmäiseksi. Itseasiassa sitä siirrettiin vielä päivää aikaisemmaksikin, koska kirurgi halusi leikkauspäivään enemmän aikaa. Kaikkein uskomattominta oli, että kirurgi ihan itse soitti minulle ja kysyi sopisiko leikkauksen aikaistaminen. Piste kirurgille.
Valmistautuminen
Itse aloitin leikkaukseen valmistautumisen edellisenä iltana kotona. Eli kyseessä oli tietenkin suolen tyhjennys (no näitä yksityiskohtiahan haluatte ihan ehdottomasti tietää =D). Sain sairaalasta neljä purkkia Colonster jauhetta, jota piti sekoittaa veteen ja juoda. Olin mielestäni varautunut tyhjennykseen keventämällä ruokavaliotani ja syömällä helposti sulavaa ravintoa.
Suoleni oli toista mieltä.
Join väkisin järkyttävän makuista litkua monta tuntia ilman toivottua tulosta. Ainoa muutos oli vatsani JÄRJETÖN turpoaminen, siis ihan oikeasti älytön. Olisin hyvin voinut aamulla suunnata synnytysosastolle naistentautien poliklinikan sijasta, eikä kukaan olisi epäillyt mitään. Lopulta soitin keskellä yötä sairaalaan itku kurkussa ja kerroin murheeni. Hoitaja rauhoitteli ja kehoitti nukkumaan, että jaksaisin seuraavan päivän. Hän antoi myös armahduksen - minun ei tarvitsisi jouda kaikkea litkua, vaikka se ei ollutkaan vielä vaikuttanut. Armaani murehti ja valvoi kanssani koko yön. Hän oli jo aikoja ennen hoitajaa kehoittanut minua lopettamaan nesteen juomisen, koska pelkäsi suoleni repeävän jostain kohtaa. Piste hoitajalle.
Painuin siis maate ja jostain kumman syystä sain jopa nukuttua hetken kunnes heräsin outoon tunteeseen. Pääsin vessaan ja se kuuluisa varpusparvi oli tällä kertaa ladattu, muutaman naapuriparvenkin jäsenen kera, kanuunaan ja laukaistiin kerralla JÄMERÄN ruutimäärän kera. Ei siitä sen enempää.
Sairaalaan meno
Menin siis hieman helpottuneena aikaisin aamulla sairaalaan. Yöhoitaja, joka otti minut vastaan, oli mukava ja ystävällinen. Ensimmäisenä jouduin vielä röntgeniin, koska anestesialääkäri oli huomannut papereissani astma merkinnän ja halusi keuhkokuvat. Herättelimme siis röntgenhoitajan ja odottelimme koneen käynnistymistä kuvat saadaksemme. Osastolle palattuani minulle haettiin vaatteet ja koko jalan mittaiset tukisukat, jotka sain kiskottua jalkaani. Tämän jälkeen hoitaja ohjasi minut huoneeseeni, jonne hiljaa hipsin sängylle odottelemaan, koska huonekaveri veteli vielä sikeitä. Armaani jäi osaston aulaan. Puoli kahdeksan aikoihin otin minulle määrätyt lääkkeet (mm. verenohennus veritulppia vastaan) ja odottelin leikkauksen alkua. Armas istui tässä vaiheessa sänkyni laidalla huomattavasti hermostuneemman oloisena kuin minä. Lääkkeillä oli varmaan oma vaikutuksensa, mutta olin myös väsynyt ja helpottunut, että jotain vihdoin tapahtuisi. En ole koskaan ollut kovinkaan kärsivällinen odottelija. Lisäksi olin saanut sen verran luotettavan ja ammattitaitoisen kuvan kirurgista, että pystyin odottamaan leikkausta ilman turhaa jännitystä. Piste kirurgille ja yöhoitajalle.
Hieman kahdeksan jälkeen minut tultiin noutamaan leikkaukseen. Nuori, mukavanoloinen nainen kärräsi sänkyni osastolta käytävänvarrella olevaan hissiin. Armas pyrki hissiin mukaamme, josta tämä nuori nainen hieman häkeltyi ja sanoi lopulta, että tämän pidemmälle Armaani ei enää voisi tulla. Huomasin Armaani kasvoilla pelokkaan ja hermostuneen ilmeen, jota en ollut ennen nähnyt. Muistan tässä vaiheessa laukoneeni jonkin tyhmän vitsin, ihan vain tunnelmaa keventääkseni - siinä kuitenkaan onnistumatta. Sängyn kärrääjä lupasi tulla kertomaan Armaalleni heti, kun minut on viety heräämöön, koska tämäkin kärräystyö kuului hänen tehtäviinsä. Sanoin heit ja yritin katsella hissin kattoa, ettei minua alkaisi itkettää Armaani ilme hissin ovien sulkeutuessa. Piste kärrääjälle.
Leikkausosastolle päästyäni kärrääjä puristi varpaitani ja toivotti onnea, "nähdään pian". Tämän jälkeen sänkyni ympärille kerääntyi ainakin neljä-viisi naista, jotka kaikki tulivat ensin kättelemään minua ja esittelemään itsensä. Muistaakseni osa oli leikkaussalihoitajia ja taisi joukossa olla joku opiskelijakin. Tämän jälkeen minut vietiin leikkaussaliin ja siirryin leikkauspöydälle. Minut peiteltiin ja käsivarsiini kiinnitettiin erilaisia tippoja sekä seurantalaitteita. Koko ajan minulle kerrottiin mitä he tekisivät seuraavaksi ja miksi. Jossain vaiheessa hoitaja pahoitteli, että kestää hieman, koska kirurgi on vielä aamun palaverissaan. Tokaisin tähän ettei se minua häiritse, ei minulla ole mihinkään kiirettä. Ei ole tullut sovittua mitään menoja täksi päiväksi... Piste kärrääjälle ja hoitajille.
Leikkaus
Jossain vaiheessa hoitaja pyysi minua hengittelemään muutaman kerran syvään. Muistan hengitelleeni kolme kertaa ja sen jälkeen filmi katkesi. Harmittaa, kun en tajunnut nukutuksen alkavan. Kuvittelin, että minua pyydettäisiin laskemaan kymmeneen ja olin varautunut voittamaan veljeni, joka muutamia vuosia aikaisemmin oli ehtinyt nukutuksessa laskemaan kolmeen. Kaikkihan pystyvät kuitenkin järkeilemään, että jos ehtii rauhassa hengittelemään kolme kertaa syvään, olisi siinä ajassa aivan VARMASTI ehtinyt laskemaan kolmea pidemmälle. Joten voin ylpeänä ilmoittaa pistäneeni paremmaksi ja voittaneeni vedon! Piste hoitajille ja MINULLE!
Itse leikkauksesta en pysty paljoakaan kommentoimaan ja hyvä niin. Sen verran yököttävää lukemista on leikkauskertomus.
Alainstrumentit paikalleen. Navasta kaarimaisesta viillosta kertapistolla ilmastointineula vatsaonteloon ja täytetään kaasulla ad 2.8 litraa. Troakaari vatsaonteloon. Aputroakaarit laitetaan näkökontrollissa keskiviivasta 10 mm ja lateraalisesti molemmin puolin navasta 5 mm. Alavatsalla paljastuu normaalikohtu (jee!), joka pinnaltaa sileä (jee, kai?!). Etuperitoneumilla fossa vesicouterinassa arpipoimua, jossa pinnallista endometrioosia. Oikealla adnex täysin terve (jee!)....
Vasen adnex muodostuu kokonaisuudessaan endometrioomasta, jota peittää kauttaaltaan ylhäältä suoli. Suoli takertuneena mediaalipinnoilta kauttaaltaan ja ainoastaan yläpinnalta tuban rajalta nähdään vähäisessä määrin ovariota ja endometrium-pintaa. Endometrium kahdessa osassa, pienempi pesäke alhaalla suolen rajalla peittäen paksua ligamentum ovari proprita. Vapautetaan suoli siten, että ovario ja endometrium-pinta paljastuu kauttaaltaan. Käsittelyn aikana endometriooma puhkeaa (Yäk!) sisältäen suklaan väristä eritettä (pitäisköhän vähentää suklaan syöntiä...?). Pienempi endometriooma kohdun läheisyydessä enukleoidaan erikseen. Suolta pyritään vapauttamaan ja saadaankin lähes kokonaisuudessaan irti lantion seinämästä...
Kaiken kaikkiaan leikkaus kesti useamman tunnin. Itse en ihan tarkkaan pysty aikaa sanomaan, kun olin ilmeisesti heräämössäkin hieman normaalia pidempään. Leikkaukseen oli kuitenkin lopulta osallistunut useampi lääkäri (uteliaisuuttaanko vai tehdäkseen jotain?) ja siihen meni noin 3-4 tuntia. Vatsa saatiin varsin hyvin putsattua, vaikka kaikkea ei pystytty poistamaan. Paksusuolikin on vielä osittain kiinni kohdun seinämässä, koska sen irroittaminen olisi nostanut suolen puhkeamisen riskiä huomattavasti. Itse olen lopputulokseen tyytyväinen. Selvisin laparoskopialla ja toipumisaika oli näin huomattavasti lyhyempi kuin avoleikkauksessa, sen lisäksi vältyin avanteelta. Suolen osittainen kiinnittyminen kohtuun ei pitäisi tuoda ongelmia tulevaisuudessa - ei edes mahdollisen raskauden aikana. Helpotusta tuo myös leikkauskertomuksen viimeinen lause; Sidetarpeet ja instrumentit tarkistettu ennen haavan sulkua ja ne tallella. Roppakaupalla pisteitä kirurgille.
Heräämö ja paluu osastolle
Hoitaja herättelee ja kertoo, että leikkaus on tehty ja se meni hyvin. Onneksi mietin hetken, enkä sano sitä mitä ensimmäisenä tulee mieleen. Mietin meinaan mielessäni, että mikä pi#&% leikkaus, kunnes tajunta selvenee. Sen sijaan sanon ääneen, että tulipa nähtyä elämäni ihmeellisintä unta. Huvittavinta on se, että muistan noin sanoneeni, mutta minulla ei ole mitään mielikuvia itse unesta... Heräämössä aika menee unen ja tajunnan rajamailla. Minulta tullaan useampaan kertaan kysymään miten voin ja onko kipuja. Kerron kaiken olevan hyvin. Lopulta kehtaan sanoa, että minulta tulee kyllä kohta pissat sänkyyn, jos en pääse vessaan. Hoitaja naurahtaa ja sanoo, ettei voi olla pissahätä, koska minut on katetroitu. Seuraavaankin kyselyyn kerron saman, koska olo alkaa olemaan jo hieman tukala - Uskokaa nyt, että kohta en voi pidätellä! Tämä hoitaja tajuaa, että kyseessä ei ole vessahätä vaan kipu minkä leikkaus aiheuttaa. Saan lääkettä ja olo helpottuu. Tämä "pissahätä" on ainoa kipua tuova tunne leikkauksen jälkeen. Piste heräämön hoitajille ja lääkkeille.
Lopulta minut haetaan heräämöstä osastolle. Hakua suorittava hoitaja ei esittele itseään, nakkaa vain sängyn liikkeelle valitettuaan ensin heräämön hoitajalle kiirettä ja lähtee matkaan. Kyyti on kylmää ja reipasta. Olo helpottuu, kun hoitajan asetellessa sänkyäni osastolla paikoilleen, näen Armaani hahmon hänen takanaan. Siis vain hahmon, koska silmälasini ovat koko ajan roikkuneet pussissa tippapussin vieressä ylhäällä pääni yläpuolella. Hoitaja ärähtää Armaalleni "Ulos, ulos. Ei vielä voi tulla. Täällä tehdään ensin ihmeitä." ja vetää verhot sängyn ympärille. En tänä päivänä tiedä mitä "ihmeitä" hän sängynlaidallani suoritti; rypyt eivät poistuneet, kilot eivät karisseet, peppu ei kiinteytynyt, älykkyysosamääräni ei kasvanut... No, lopulta kuitenkin pääsin juttelemaan Armaani kanssa. Miinuksia hoitajalle.
Armaani kertoo ettei ole saanut mitään tietoa hoitajilta leikkauksestani ja sen kulusta. Kärrääjäkään ei ole pitänyt lupaustaan. Armas vaikuttaa helpottuneelta ja väsyneeltä. Hän oli lopulta odottanut minua osaston ulkopuolella sairaalan käytävällä, koska oli saanut hoitajilta jo ihmetteleviä katseita. Osastolla on aula televisioineen, lehtineen ja tuoleineen, missä minusta olisi ihan hyvin voinut mukavammin odotella. Onneksi kirurgi oli sattumoisin kävellyt käytävällä, huomannut Armaani ja pysähtynyt informoimaan tilanteesta. Armaani ehtii olemaan luonani vain muutaman tunnin, koska hänen pitää lähteä kokoukseen. Olo on jostain syystä todella kurja ja haluaisin hänen jäävän, vaikka tiedän ettei se ole mahdollista. Onneksi saan nukuttua suurimman osan illasta. Piste kirurgille, miinuksia hoitajille ja kärrääjälle.
Armaani pääsee onneksi käymään osastolla vielä myöhemmin illalla ja saan aloittaa yöunet hänen lähdettyään. Herään yöllä moneen otteeseen, kun huonetoveri soittaa hoitajaa paikalle avustamaan vessassa käynteihinsä. Lopulta herään kunnolla ja pistän silmälasit päähäni. En kuitenkaan sytytä valoja, ettei huonetoveri heräisi. Makailen vain sängyssä ja ihmettelen. Minulla ei ole pahempia kipuja, makaaminen vain hieman ärsyttää. En ole saanut lupaa edes kohottautua sängyllä ja minulla on vieläkin katetri. Yöhoitaja tulee taas huoneeseen auttamaan huonekaveriani. Hän huomaa hereilläoloni ja kysyy onko kipuja. Kerron, että ei vain enää väsytä. Hoitaja tuo kuitenkin minulle lääkettä "että saat nukuttua". Taju lähtee ja havahdun vasta aamuherätykseen. Piste yöhoitajalle.
Meillä otettiinkin ko. paketti esiin hyvissä ajoin ja luettiin ohje muutamaan kertaan. Kyseessä on hieman kinkkisempi piikki. Aineet ovat ampulleissa ja ne pitää itse sekoittaa ruiskun avulla. Pakettia avatessa toisen piikin koko voi hieman hirvittää, kunnes selviää, että kyseessä on vain aineiden sekoituksessa käytettävä piikki. Ampulleja oli minusta vaikea saada auki, joten luovutin avausvastuun Armaalleni. Hän onnistuneesti viilsi toista avatessa sormensa auki... Lääke saatiin kuitenkin sekoitettua ilman sen suurempaa draamaa. Mitä minä nyt panikoin, että verta oli mennyt myös ampulliin. Eihän se mitään, että toinen vuotaa verta, mutta jos lääkettä ei voi enää käyttää!! Mitä huolenpitoa...
