Tunteiden vuoristorata

Meillä tehtiin negatiivisen testituloksen jälkeen päätös ettei joulua valmistella tuttuun tapaan. Yksinkertaisesti kummallakaan ei riittänyt energiaa ja voimia toteuttaa edellisvuotisten mukaista joulua. Olemme jo useamman vuoden viettäneet joulua kahdestaan omassa kodissamme. Olemme nauttineet omien perinteiden luomisesta ja joulun valmistelusta. Joka joulu on suunniteltu aattoillan menu ja koristeiden värimaailma. Olin tänä vuonnakin jo marraskuussa ostanut ison läjän uusia kuusenkoristeita. Kuusen väritys piti olla valkoinen, vaaleansininen ja hopea.

Päätös oli rankka ja ainakin minulle surullinen, koska olen aina nauttinut yhteisistä jouluistamme. Minulle on ollut tärkeää laittaa kotia - siivota ja koristella. Päätös oli kuitenkin oikea. Oloni oli aatonaattona todella huono; voin pahoin, minua huimasi, välillä oli kuuma välillä kylmä ja olin todella väsynyt. Yritin illalla siivota, mutta se oli lähinnä huvittavaa. Sain yhden tavaran paikoilleen ja istuin 5 minuuttia sohvalla huilaamassa. Imuroin yhden huoneen ja istuin 15 minuuttia keräämässä voimia. Lopulta oli pakko luovuttaa. Emme siis hakeneet kuusta emmekä koristelleet kotia. Sovimme, että teemme sen sitten vaikka uudeksi vuodeksi, jos voimia on.

Onneksi oloni oli parempi aattona. Saimme laitettua jouluruokia ja nautimme hiljaisuudesta (naapuri lopultakin lähti pois pyhiksi, aattoaamusta lähtien on ollut ihanan hiljaista) ja toisistamme. Jaoimme lahjat ja vain olimme. Ilta meni pötkötellessä ja syödessä. Ei siis paha ilta, vaikka joulutunnelma ei ollutkaan täydellinen.

Joulupäivänä aloin ihmetellä, kun vuotoa ei vain kuulunut, vaikka olin ollut jo viisi päivää ilman Lugesteroneja. Jopa googletin miten pian vuodon pitäisi alkaa. Alkoi ihan rehellisesti ottamaan pannuun, että nyt on kroppakin sitten mennyt lopullisesti sekaisin näistä hoidoista!! Minä kun olen ollut koko ikäni lähes kellon tarkka. Pää tuntui hajoavan ajatuksiin ja taustalla kummitteleviin pieniin toiveisiin, jotka järki heti suureen ääneen kumosi...

Lopulta päädyimme iltalenkillä apteekin kulmille ja kävimme ostamassa testin. Armas istui sohvalla eikä edes noussut katsomaan, kun minä puuhasin vessassa. Huutelin hänelle vain koska pitäisi mitata aikaa ja taas "kuinka kauan nyt on mennyt?". Vasta siinä vaiheessa, kun aloin nauraa vessassa, tajusi Armas tulla paikalle. Ja mitä se tikku sitten näyttikään...

Hengissä

Hengissä ollaan - eipä paljon muuta. Enpä olisi ikipäivinä uskonut, että pelkkä hengittäminen voi olla näin raskasta. Ulospuhaltaminen vielä onnistuu, mutta se sisäänhengittäminen vie voimat... ihan oikeasti.

Sanomattakin lienee selvää ettei meillä vietetä tänä vuonna joulua. Onneksi emme olleet lupautuneet lähtemään minnekään. Emme myöskään ole kutsuneet ketään kyläilemään, emme edes välipäiviksi.

Pelkkä ajatus joulupöydässä istumisesta isolla porukalla saa aikaan kylmiä väreitä. Murehdin eilen Armaalle ettemme varmaan koskaan enää sopeudu joukkoon. Olemme aina niitä friikkejä, hieman omituisia. Vai olemmeko jatkossakin väkisin iloisia ja puheliaita, kuten tähänkin asti? Kipuilemme vasta poislähtiessä.

Tuli myös yhdessä pohdiskeltua, jos tämä on näin tuskallista, vaikka mitään vauvaa ei vielä edes ollut, niin miten ihmeessä joku voi selvitä lapsensa kuolemasta!? Miten sen jälkeen voi jatkaa elämää edes siinä uudessa muodossa? Ei voi kuin hyvin, hyvin nöyränä kumartaa syvään ja nostaa hattua näille selviytyjille.

Nega

Negahan sieltä paukahti. Selkeä, puhdas nega. Ei antanut mitään mahdollisuutta spekulaatioon, ei toivoakaan haamuviivasta. Puhdas ja selkeä nega.

Tuska ja suru on järjetön. Puoli litraa kahvia ja kuuma vaahtokylpy eivät auttaneet pätkääkään. No, oli vaahtokylvyssä se etu ettei veden seasta erota kyyneleitä...

Miten voi tuska olla niin suuri ja lopullinen? Vaikka tähän itseään valmisti, vaikka järki yritti sanoa negan mahdollisuuden olevan suurempi kuin plussan, suru on niin suuri ettei saa henkeä. Tästä ei vähään aikaan ylös päästä. Kuten Armaalle sanoin, keskitytään hengittämiseen. Pienin askelin eteenpäin, murehditaan sitä ylöspääsyä myöhemmin.



Rasavillirusakolle järjetön potku persauksiin. Onnenpotku, joka aiheuttaa plussan. Tätä tuskaa en toivo kenellekään. Et usko miten täällä peukutetaan teidän puolesta!

Ilkimys ja pirteä joulusiivooja

Ette ikinä arvaa mitä tuo ilkimys-Armas teki illalla! Siivoili vaatehuonetta (no tuo ei ollut mitenkään ilkeätä!!) , minä makoilin olohuoneen sohvalla selälläni kikatellen itsekseni. Armas käveli viereeni ja ihmetteli mitä kikatan (ei siis ilmeisesti järki ole lopullisesti jättänyt minua, kun tuollainen käytös sentään herättää puolisossa tarpeen kysellä...). Kikattelin ja sanoin tajunneeni, että tuloksen saisi jo tietää, jos vain tekisin testin.

Haluatko sitten tehdä? Meillä on yksi raskaustesti jäljellä. SIIS MITÄ? MISSÄ? En minä tiennyt ko. testin olemassaolosta yhtään mitään! Suunnittelin matkaa apteekkiin vasta lauantai-illaksi. Armas totesi tyynesti olleensa koko ajan tietoinen testistä. Haki sen sitten vielä lääkelaatikosta ja heitti vatsani päälle.

Minä pomppasin pystyyn ja kyselin mitä mieltä hän on. Olin totaalisesti unohtanut aikoinaan käyttämättömäksi jääneen testin. Sehän oli pahus vielä käyttökelpoinenkin (huhtikuulle 2009)!!

Emme ole ehtineet menneinä päivinä puhumaan keskenämme mitä koemme ja tunnemme, mitä odotamme ja ajattelemme. Nyt Armas tilitti omia tuntojaan ja ajatuksiaan viimeisten päivien ajalta. Miten siirron jälkeen peliin oli tullut enenemässä määrin tunteet mukaan pelkän tilastotiedon rinnalle. Enää ei voinut pitää päätä kylmänä ja ajatella vain prosenttuaalisia mahdollisuuksia ja tilastoja... Miten hän silti on yrittänyt järkeillä plussan olevan verrattavissa lottovoittoon. Kuuntelin puhetulvaa viitisen minuuttia ja viskasin testin olohuoneen pöydälle. Olin taas itsekin täysin varma testin negatiivisuudesta, enkä halunnut sitä tehdä. Armas katseli hämmästyneenä ja kysyi enkö haluakaan tehdä testiä. "Haluan, jos se on positiivinen".

Kun kerroin positiivisuuden tunteen kadonneen hänen tilityksensä aikana, sain kuulla toisen tilityksen miten plussa on silti ihan mahdollinen... ;) Testi jäi kuitenkin olohuoneen pöydälle odottelemaan. Nyt Armas nukkuu sikeästi ja minä istun miettimässä. Olohuoneessa oleva testi lähetteli aivan selvästi säteitä makuuhuoneeseen ja aivoihini! En aio testiä tehdä, mutta en saa nukuttuakaan. Parempi nousta ja tulla kutomaan keskeneräisiä joululahjoja - jospa saisin ne valmiiksi jo täksi jouluksi...

Huomenna pitäisi olla pirteä ja saada ainakin aloitettua joulusiivousta. Pelkään vain pahoin, että aamulla peilikuva on tämä...

Valitettavasti en muista mistä olen kuvan aikoinani tallentanut, joten en pysty laittamaan alkuperäistä lähdettä!

IDIOOTTI

Miten monta kertaa menneinä vuosina luomukiertojen aikana olen kahtena viimeisenä viikkona pitänyt huolen siitä etten ole juonut kahvia, alkoholista nyt puhumattakaan. Olen syönyt kiltisti foolihappoa ja muutenkin tarkkaillut tekemisiäni. Joka kerta, kun kuukautiset alkoivat tai tikussa oli selvä nega, päätin etten enää ensi kerralla ala samaan rumbaa. PITÄÄ elää normaalia elämää ja unohtaa. Ja seuraavassa kierrossa kaikki alkoi alusta...

Lopulta tuohonkin turtuu, niin minäkin. Eli en enää uskonut pätkääkään mahdollisuuksiimme ja join viinaa, vaikka "mitä jos" kävikin välillä mielessä. Tuota "mitä jos" skennaariota ei koskaan tapahtunut.

Kaikki tämä muuttui alkuvuodesta. Tämän vuoden tammikuun toinen päivä olin gynekologini vastaanotolla ja sain tietää vasemmassa munasarjassani olevasta isosta ylimääräisestä klöntistä. Gynekologini varoitteli heti, että voin hyvinkin menettää koko vasemman munasarjani.

Siitä tämä rumba alkoi.

Hoitojen alussa jaksoimme vielä uskoa ja toivoa. Matkan varrella tulleiden uutisten myötä tämäkin muuttui. Päätimme viisaina, että elämässämme on hyvä olla muutakin kuin hoidot. Muuta ajateltavaa.

Niinpä räjäytimme keittiömme kappaleiksi ja kannoimme kaatopaikalle. Tämä päätös sai ajatukset muualle ja oli toisinaan pelastus. Emme kuitenkaan tulleet ajatelleeksi, että hoidot väkisinkin tuovat mukanaan päiviä joilloin parhaasta tahdostakaan ei jaksa miettiä saati tehdä muuta!! Punktion jälkeen ei vain saa itseään ylös ja maalitelan varteen.

Joten tämä vuosi on ollut rankka. Varmasti elämämme tämänastisista vuosista rankin, vaikka emme aiemminkaan ole helpolla päässeet.

Nyt olen palannut luomukiertojen idiotismiin. Istutuksen jälkeen en ole koskenutkaan kahviin enkä tietenkään alkoholiin. Välttelen määrättyjen juustojen syöntiä ja muutenkin osittain vouhkaan ruokavaliostani. Eilen kävin kampaajalla vain leikkauttamassa hiukseni, jätin värjäyksen väliin "mitä jos" ajatuksen vuoksi ja olen tietenkin syönyt uskollisesti foolihappoa 400 yksikköä päivässä. Toisaalta tunnen itseni suureksi idiootiksi! Miksi teen taas tätä, vaikka tuloksena on kuitenkin nega? Vaimennan ajatukseni perusteluun, että nyt ihan oikeastikin voi olla pienen pieni mahdollisuus plussaan...


Tajusin tekstiä kirjoittaessani, että olemme tosiaan taivaltaneet tätä tietä vasta vuoden. Hoidoissa olemme olleet sitäkin lyhyemmän ajan, vaikka se tuntuukin hyvin pitkältä ajalta. Toiset ovat olleet hoitorumbassa vuosia, joten ihan rehellisesti sanottuna eihän meillä voi olla mitään mahdollisuuksia plussaan!! Ei mitään, jos otamme huomioon taustamme ja tämän lyhyen epäonnisen ajan, jonka olemme viettäneet hoidoissa. Idiootti. Totaalinen idiootti.

Mielen mysteerit

Eilen sain ihmeellisen toiveen puuskan. Aloin uskomaan raskausripuliin närästyksen ja hajujen aiheuttaman pahanolon vuoksi. Tuli sitten valvottua viime yönä ja kelattua aivokopassa "mitä jos?" skennaariota.

Tänään kolmen tunnin unien jälkeen ajatukseni tuntuvat lähinnä naurettavilta. Tavallinen vatsatautihan se oli! Nyt juiniikin oikealta puolelta ihan niin kuin ennen kuukautisia - se siitä.

Yhteinen päätös kuitenkin tehtiin illalla, meillä testataan 21.12, ei ennemmin eikä myöhemmin. Tässä olisi vielä neljä yötä valvottavana...

Kuvittelin tätä vaihetta helpommaksi ja suht' helposti se menikin ennen sairastumista. Ei ole hyvä pysähtyä paikoilleen - se käynnistää aivot ihan väärille kanaville!

Tauti sentään

Kiitos tsempeistä!! Viestien lukeminen piristää kummasti oloa, vaikka muuten onkin varsin kurjaa. Minä kun kuvittelin niiiiin hyödyntäväni tämän pakollisen vessan lähellä pysyttelyn ja maalata viimeisiä juttuja keittiöstä. Höh. Päivä on mennyt peittojen alla! Ihan totta, olen makoillut sängyssä sekä oman että Armaan peiton alla (eikä ole edes kuuma!) ja ollut puolitajuttomassa tilassa. Lopulta pakotin itseni ylös ja syömään - edes juomaan. Katsotaan miten käy. Tämä väsymys on jo aika pelottavaa.

Toi raskausripuli oli hyvä, kiitos Rusakko! Toisaalta tämä närästys laittaa epäilemään, mutta ei ajatella, ei ajatella, ei ajatella, ei ajatella.... eihän! EI!

Monalinakin sai minut naureskelemaan. Ajattelin, että pitäisiköhän tavoistani poiketen mennä ko. keskustelupalstoille ja selittää varmoina raskauden merkkeinä alavatsan turpoaminen ja kivut (niin kuin olisi neuloilla pistelty =D), munasarjan/-sarjojen juininta (kuin olisi ronkittu), limaa keuhkoissa, töhnää pöksyissä ja sitten tietenkin kunnon närästys ja ripuli. Eli jos nämä koet, olet mitä luultavammin raskaana! Tai sitten ei...

Yrittäkäähän vältellä vatsaosaston valskausta!! Sitä tuntuu olevan liikkellä. Toisaalta, jos tämä on sitä raskausripulia niin lähettelen sitä ihan kaikille piinaajille!!!

Kuva täältä

Mukava yhdistelmä

Nyt sitten selvisi syy jo aiemmin mainitsemaani kuumeiluun. Keuhkot on täynnä limaa ja minulla on "kiva" vatsatauti. Oikein mukava yhdistelmä. Kannattaa tarkistaa yskänkohtauksen iskiessä päälle, että vessa on varmasti lähellä!

Näihin (miellyttäviin) kuviin, näihin tunnelmiin. Mukavaa päivänjatkoa!



PYSYKÄÄHÄN TERVEINÄ!

Mahdollista?

Olisikohan mahdollista ihan omatoimisesti siirtää tuota testipäivää? ;D Moni piinailee malttamattomana ja haluaa testata aikaisemmin. Itse en ole havainnut samaa tarvetta. Olisikohan hieman uskon puutetta vai vain vahvaa uskoa sen puolesta, että negaa pukkaa...

Ehdotin meinaan Armaalle, että testataan vasta välipäivinä tai ensi vuonna? Hullua on parempi pitää pienessä toivossa kuin kertoa huonoja uutisia!!! Olotila on huomattavasti parempi, kun voi huijata itseään ihan pienen pienelläkin mahdollisuudella ja toivolla.

Armas katseli minua hetken ja tuumasi "Mites meinaat toimia sitten noiden Lugejen suhteen?". Hyvä kysymys.

Enpä tullut ajatelleeksi...

Piinailu puolessa välissä

Tänään piinailu on saavuttanut puolen välin pisteen. Ja tänään se iski, jo toistamiseen piinailun aikana, todella varma tunne siitä ettei tämä onnistunut. Negaa odottelen. Varmaa negaa.

Armaallekin olen vakuutellut, että valitettavasti tämä(kin) oli sitten tässä. Armas ei suostu miettimään - ei vielä. Hän vakuuttelee etten voi tietää mikä on tulos, joten sitä on turha murehtia! Minä puolestani vakuuttelen tuntevani kroppani ja tiedän. Olo on kurja, toisinaan hyvinkin kuumeinen tai siis sellainen "pientä lämpöilyä" ylläpitävä. Olo, joka minulle tulee yleensä aina ennen kuukautisia.

Yritän olla ajattelematta koko asiaa. Asiaa hieman vaikeuttaa se, että kudon tällä hetkellä viikon ikäiselle pojalle lahjaa. Sitä kutoessa on hieman vaikea olla ajattelematta vauvoja... Kudon ja suren etten koskaan voi kutoa näitä omaan tarpeeseen.



Kuva ja ohje Novita syksy 2006.

Iso Paha Olo

Heräsin tänä aamuna puolitoista tuntia aiottua aikaisemmin (kiitos taas naapurin). En tiedä johtuuko paha olo siitä ja sen aiheuttamasta väsymyksestä vai missä vika? Ahdistaa, ahdistaa niin penteleesti. Suomeksi sanottuna ottaa päähän - vituttaa.

Mikä sitten ottaa niin pattuun? Oma olotila, muistan taas mitä on olla koko päivän kuin uitettu rotta. Ei saa mitään aikaiseksi, vaikka kuinka yrittää. Päivä menee sumussa. Huvittavaa ja raivostuttavaa oli, että yläkerrassa tuli sitä hiljaisempaa mitä lähemmäksi kello tuli seitsemää. Tasan 7:00, kun meillä kellon olisi pitänyt soida ja herättää, oli yläkerrassa hiljaista. Kiitti vidusti, taas kerran.

Potuttaa myös tämä tuen puute. Tänä aamuna tajusin, että vaikka mitä tapahtuisi elämässä, vaikka meillä olisi tulevaisuudessa liuta ihania lapsia, en tule koskaan unohtamaan sitä ettei kukaan läheisistäni kertaakaan kysynyt "Miten voi?" tai "Miten jaksat?". Minun osani ja roolini lapsuuden kodissani on aina ollut ja tulee olemaan kuuntelija ja tekijä. Minulle soitetaan, kun omat asiat pännii tai tarvitaan jossain apua. Ei muuta.

Kyllähän minä tuon olen jo aikaisemminkin tajunnut, en sentään ole niiin hidas ymmärtämään ;) Mutta ehkä tässä kriisissä olisin tarvinnut sitä tukea, sitä että edes kerran kysyttäisiin vointia ja näyteltäisiin pari minuuttia kuuntelevaa ja välittävää. Rankkaa tekstiä, mutta näin koen. Valitettavasti.

Jotta en valehtelisi, täytyy mainita, että on minun isäni kerran kysynyt minulta "Mitä sinun elämääsi ihan oikeasti kuuluu?". Silloin juoksin sairaalassa rinnassani olevan kyhmyn vuoksi. Epäilivät kasvainta. Kerroin siis mitä kuuluu. Kerroin, vaikka olin päättänyt etten kerro. Kerroin, koska kerrankin kysyttiin. Ehkä se oli liikaa. Liian rankka uutinen. Niin rankka ettei toista kertaa kannata kysellä ;)


Edit: todellisuuden nimissä täytyy "potuttaa" listalle varmasti lisätä myös pelko. Pelko joulukuun 21. päivästä. Pelko, jota ei vielä edes halua ääneen käsitellä.

Tahmapöksy tiedottaa

Kuten otsikostakin käy ilmi, täällä on päästy Lugesteronien makuun ja ihanuuteen. Sijaislääkäri ei suostunut kirjoittamaan Terolut reseptiä pähkinäallergiani vuoksi. En tiedä miksi, ei kertonut enkä minä kysynyt. Sain kyllä reseptin jostain Yliopiston Apteekin omasta valmisteesta, mutta keräysklinikan hoitaja sanoi ettei ole kuullut niistä kauhean hyvää... Ovat ilmeisesti vieläkin tahmaisempia ;D Joten päätin ottaa pienen riskin ja kokeilla saanko allergisia oireita. Hoitajan mukaan voin vaihtaa merkkiä keskenkin, jos tarve vaatii. Toistaiseksi kaikki on ok, joten Luget ovat käytössä.

Olen yrittänyt pitää ajatukset hallinnassa. Välillä tapahtuu lipsahduksia ja huomaan miettiväni "mitä jos" ajatusleikkiä, milloin olisi laskettu aika, miten erilainen olisi seuraava joulu... Sitten pakotan itseni lopettamaan. Yritän keskittyä nauttimaan vain siitä, että olemme päässeet näin pitkälle, en muusta. En uskolla. En yksinkertaisesti uskolla.

Oikealla puolella alavatsassa on ollut kipeitä kouristuksia. Tänään, kun lähdin nopeasti liikenteeseen, oli kipu niin suuri, että se veti kaksinkerroin. Toivottavasti ovat vain punktion aiheuttamia, olisiko siellä arpikudosta? Ajatus kohdun ulkopuolisesta raskaudesta saa jopa naurattamaan. Se se vasta olisikin lottovoitto. Omaan vain yhden munasarjan ja kaveri kiinnityisi kroppani ainoaan munatorveen! No, toisaalta jos tilanne olisi tuo, en kai minä sitä vielä tuntisi?!

Armaan selitys kipuihin oli, että kaveri on katsonut taulun paikat ja hakkaa nauloja seinään - ei kai meille ole syntymässä vasaraseksuaalia!! APUA!

PS: Kaveri nimitys pesiytyi meidän talouteen Aadikselta. Tarkemmin sanottuna edellisen kirjoituksen kommentista ;) Kiitos siitä.

Joulua kohti kyytiläinen matkassa!

Superkiitokset kaikille peukuttaneille!! Se tuotti tulosta! Erityiskiitos Aadikselle - iltarukouksen voimaa ei tule vähätellä. Ihanaa, että teillä riittää onnistumisen uskoa, kun itsellä se on toisinaan niiiin kadoksissa.

Itse operaatio oli nopea, vaikkakin yllättävän kivulias. En tiedä miksi, mutta alussa oikein pomppasin, kun sattui. Ihan kuin olisi neulalla pistetty. Lääkäri totesi, että sinullapa onkin paikat aika herkkinä...

Armas melkein myöhästyi koko tapahtumasta. Olimme sopineet treffit ulkopuolelle, mutta koska häntä ei näkynyt menin sisälle ja soittelin perään. Juuri kun olin itse siirtymässä lääkärin kanssa operaatiohuoneeseen, Armas ryntäsi sisään. Naureskelin, että jos tämä onnistuu, voit kehua tulleesi vauhdilla... hah, hah.

Biologi ilmoitti kyytiläisen olevan nelisoluinen ja näyttävän siltä kuin tässä vaiheessa pitääkin. Siltä osin kaikki on siis hyvin. Olo on hieman omituinen - sekava, pelokas, odottava ja oikeastaan toisaalta aika tyhjäkin. En oikein tiedä mitä ajatella. Vaikka eipä tässä niin tarvitse ajatellakaan. Nyt keskitytään joulun odottamiseen ja katsotaan saadaanko ikimuistettava joululahja.

KIITOS TUESTA JA TSEMPEISTÄ niistä on kerätty voimaa ja uskoa! Ovat todella auttaneet jaksamaan, kiitos.

Elämän ihmeellisyyttä...

Ensin sitä odottaa puhelua ja nyt sitä pelkää!

Täällä vatsa solmulla pelkään, että tuo vielä soi. Kello on jo 9:00, joten jokohan voisin hengittää ja sopia treffejä Armaan kanssa? En suostunut aamulla sitä vielä tekemään, vaikka Armas kyseli aikatauluja ja suunnitelmia.

Jokohan sitä uskaltaisi? Kello on jo 9:05...

SE soitto

Ehdin laittaa Armaalle jo tekstiviestin "Ei näytä hyvältä, kun eivät ole vielä soittaneet." No, sittenhän se puhelin soi. Täytyy myöntää, että hengittelin muutamaan kertaan aika lailla syvään ennen kuin vastasin.

Aluksi soittelija (biologi? meni taas jostain syystä tuo nimi ja titteli ohi aivosolujeni...) kyseli voinnit. Kiltisti kerroin, vaikka se aina hämmentää. En ole tottunut, että vointia edes kysellään - kunnallisella puolellahan se on ihan turhaa ajanhukkaa ;D Eli kiitos kysymästä, olo on itse asiassa hyvä. Tänään en ole edes tarvinnut särkylääkettä. Tässä vaiheessa kuulostelin soittajan äänenpainoa ja sen perusteella odotin huonoja uutisia.

Ja sitten asiaan, enhän minä nyt mitenkään halua pitkittää ja pitää jännityksessä, vaikka oma vatsani kouristelikin tuossa vaiheessa jo ihan kunnolla! Eli toinen munasolu ei ollut tarpeeksi kypsä, sillä ei siis ollut mitään mahdollisuuksia edes hedelmöittyä. Toinen oli lähtenyt jakautumaan ja huomenna on siirto puolen päivän aikoihin (ihan pikkiriikkinen JEE JEE). Jos jakautuminen ei jatku, soittavat aamusta ja peruttavat siirron.

Tuo viimeinen tieto kolahti. Jaa, no siinä se sitten on. Huomenna tulee se lopullinen viikatteen isku.

Kiittelin uutisista ja valitsin Armaan numeron. Armas vastasi ja siirtyi syrjemmälle, että voi puhua (ne avokonttorit...). Ennen kuin ehdin aloittamaan, oli Armaan reaktio "Tuli tietenkin huonoja uutisia". Kerroin ettei toisella ollut edes mahdollisuuksia, kun ei ollut tarpeeksi kypsä, kommentoi Armas "Niin ja se toinenkaan ei sitten lähtenyt..." Vasta kun olin kertonut kaikki uutiset, oli toisessa päässä hetken hiljaista. Sitten tuli kommentti "Olenkohan mä jo vähän liian pessimistinen" ja naurua.

Sitten se ilkimys laukoi suustaan, että nyt varmaan vaikuttaa tuo stressitasokin jo jatkoon, joten ei kannattaisi stressailla, jos siirtoon asti päästään. Kiittelin *vidusti* kommentista ja sanoin, että sun on niin helppo ladella. No, minä vuorostani kehottelin Armasta ottamaan elämäntehtäväkseen minun hyvällä tuulella pitämisen ;D Eli mielenkiinnolla jään odottelemaan kaikkea ihanuutta, jos matkalaisen saan kyytiini!!

Ihan rehellisesti sanottuna, ei tässä kumpikaan suuria toiveita ja unelmia uskolla kehitellä. Kyllä nuo mahdollisuudet vieläkin ovat aika lailla hiuskarvan varassa. Toisaalta me ollaan tällä hetkellä huomattavasti paremmassa tilanteessa kuin viimeksi ja siitä pitää osata nauttia!! Eli jatketaan jännittyneenä, pientä toivetta ilmassa.

Punktio takana

Yritän kirjoittaa muutaman sanan, vaikka istuminen ei ole tällä hetkellä lempiharrastus ;) Eli tänään oli toisen IVF:n punktio. Jännitin paljon enemmän kuin ensimmäisellä kerralla. Uskoisin tuon pelon ainakin osittain johtuvan Kirurgini sanoista raportissa "Pariskunnan kanssa on keskusteltu, että tämä olisi viimeinen hoitokerta". Minulla on FSH (tulikohan oikein...?) taso korkealla, joten lisästimulaatiot ovat hänestä turhia... Tämä toinen kierros on muutenkin ollut henkisesti aika lailla rankka, joten punktioon tuli lähdettyä noin kahden tunnin yöunien jälkeen.

Lisäksi olin unohtanut ettei meillä ollut Panadolia ja etukäteislääkitys jäi ottamatta. Ensimmäinen punktiohan meni varsin kivuttomasti. En tuntenut toimenpiteen aikana mitään, eikä minulla ollut oikeastaan kipuja jälkeenpäinkään. Tällä kertaa meni toisin. Itse operaatio oli suhteellisen kivuton, tunsin vain epämiellyttävää tunnetta, mutta en kipua. Lisäksi tunsin miten valuin verta pitkin pöytää. Ei kovinkaan miellyttävä tunne.

Punktion jälkeen kivut olivat kovat. Oikea puoli oli todella kipeä ja turvonnut. Onneksi hoitaja toi minulle pari Panadolia ja olo pikku hiljaa helpottui. Nyt ymmärrän sairasloman tarpeellisuuden, vaikka en sitä vielä itse pyytänyt. Ajattelin katsella josko kivut hellittäisivät, koska voin huilailla tämän päivän. Huomenna pitää hakea saikkua, jos olo ei helpotu.

Mutta se tärkein! Punktiossa löytyi kaksi isompaa follikkelia ja ainakin yksi pieni. Tuo pieni oli kuitenkin liian pieni. Armas väitti, että siellä olisi imuroitu enemmänkin pieniä pois, mutta lääkäri mainitsi tuon yhden. Tärkein uutinen on kuitenkin se, että saimme talteen kaksi munarakkulaa ja nyt odotetaan päästäänkö perjantaina jatkoon!

Lääkäri kävi kyselemässä punktion jälkeen vointiani. Varoitteli, että olo voi olla aika lailla kipeä, kun vuosin niin paljon vertakin ja nestettä luultavasti kertyy kohdun taakse. Kertoi myös oman mielipiteensä tilanteestamme. Eli se on totta ettei munasarjani toimi kunnolla, mutta ei ole sanottu, että sieltä ei saataisi myös kunnollisia munarakkuloita. Vihjasi monen siirtyvän tässä vaiheessa yksityiselle puolelle... Toisaalta hieman ihmetyttää, miksi emme saa käydä kolmatta hoitoa, jos tällä kertaa tulos oli lopulta parempi kuin ensimmäisellä? No, tätä pitää kysellä tarkemmin, jos (ja kun) siihen on tarvetta. Nyt kuitenkin odotetaan huomista puhelinsoittoa ja tietoa päästäänkö siirtoon perjantaina.

Onnenpotku vai kohtalon ivaa?

Kiitos taas kerran kaikista kommenteista ja huolenpidosta! Ne todella auttavat jaksamaan!!

Eilen oli sitten se toinen ultra. Aika oli 8:15 eli aamun ensimmäinen aika. Armas onnistui monen mutkan kautta siirtämään omaa aamun työtapaamistaan puolella tunnilla ja kuvittelimme, että pääsemme yhdessä klinikalle. Olimme varautuneet keskustelemaan Kirurgini kanssa jatkosta. Olin varautunut tämän yrityksen loppumiseen ja jatkon pohtimiseen. Mielessä risteili Kirurgin mainitsemat luovutetut munasolut, endometrioosin hoitaminen jatkossa, mahdolliset tulevat syöpäriskit ja jopa kohdun ja munasarjan poisto syövät välttääkseni. Pää oli siis aika lailla täynnä ajatuksia ja kysymyksiä. Siksi myös Armas halusi ehdottomasti olla paikalla.

Siellä siis istuimme ja odotimme. Kuvittelimme pääsevämme ajoissa sisälle, koska kyseessähän oli aamun ensimmäinen aika! No, näin ei käynyt. Kello kävi eikä kutsua tullut. Lopulta Armas joutui lähtemään töihin ja minä jäin yksin odottelemaan. Tässä vaiheessa toivoin, että paikalla olisi sijaislääkäri, koska olimme yhdessä päättäneet puhua jatkosta vain Kirurgini kanssa. Olimme päättäneet tarvittaessa varata erikseen ajan juuri Kirurgilta, jos hän ei nyt olisi paikalla.

Lopulta minut huudettiin sisälle ja paikalla oli oma hoitajani sekä sijaislääkäri. Tällä kertaa sijaislääkäri yllättäen vaihtoi kättelyn jälkeen muutaman sanan ennen kuin kehoitti riisumaan. Ja minä suurin piirtein avasin vetoketjuani, kun huomasin hänet pöydän takana... No, lääkkeiden määrien tarkistamisen jälkeen kiipesin jälleen kerran pöydälle. Sijaislääkäri totesi yllättäen, että täällä on kaksi follikkelia. Itse tajusin vain hämmästyneenä sanoa "Mitä?".
Eli tarjolla olisi kaksi follikkelia, kooltaan 20mm ja 18mm. Sijaislääkäri arveli toisen olleen viimeksi piilossa sen toisen takana. Kehoitti minuakin katsomaan ruudulta miten toista on vaikea nähdä. Punktio sovittiin keskiviikoksi ja minun piti piikittää Pregnylia jo heti eilen illalla. Voitte varmaan kuvitella miten liitelin klinikalta ulos soittamaan Armaalle! Liitelin hieman liian korkealla, koska kesken matkaa puhelimeni soi, klinikalta soitettiin. Olin unohtanut odottaa papereita, jotka pitää viedä keräysklinikalle...

Onnen tunne ja liitely kesti vain hetken. Sitten se jymähti. Mitä jos follikkelit ovatkin tyhjiä? Mitä jos emme pääse vieläkään istutukseen asti? Pelko pamahti vasten kasvoja kylmänä ja kovana. Onko elämä todella niin julmaa? Meille annetaan pientä toivoa ja sitten ammutaan nauraa räkättäen alas? Juuri kun saimme itsemme edes heikosti karsittua kokoon edellisen alas ampumisen jäljiltä... Toisaalta eipä tässä muutakaan vaihtoehtoa ole. Nyt vain toivoa ei edes uskalla ajatella, päälimmäisenä tunteena on pelko. Niin suuri pelko, että se kuristaa vatsassa asti.

Pakko jatkaa - päivä kerrallaan

Kolmen kohtuullisesti nukutun yön jälkeen maailma näyttää huomattavasti erilaiselta. Täytyy myöntää, että pää tuntuu enemmän omalta nukuttuani kuin mitä se oli kuukauden valvomisen jälkeen. Vieläkin tulee keskellä päivää nuukahdus olotiloja, mutta eipä kai tuon laatuinen väsymys poistu muutaman nukutun yön jälkeen. Armaan rohkaisemana, lähes yllyttämänä, olen ottanut nukahtamislääkkeitä. Kaikkea sitä joutuu elämänsä aikana kokemaan. Täytyy kuitenkin rehellisesti myöntää, että nukkuminen on ihanaa!

Olo on siis siltä osin parempi. Sain eilen illalla jotain aikaiseksikin, jee jee. Tuli leivottua pari sataa piparia ja muutama joulutorttu, ohessa pesin kolme koneellista pyykkiä. Jospa se joulu vielä tulisi meillekin...

Piikittäminen jatkuu (hieman suuremmalla annoksella) ja aloitin nuuskimisenkin eilen. Synarela on ihan yhtä epämielyttävää kuin ensimmäiselläkin kierroksella. Mutta tämä jatko, tämä tuntuu kiduttamiselta. Tiedän ettei mahdollisuuksia oikeastaan ole ja joka aamuinen piikitys kärkkäästi muistuttaa siitä! Jotta asia ei vain unohtuisi päivän kuluessa, saa siitä taas illalla muistutuksen Synarelan muodossa. Armaalle protestoin, että mielummin olisin jättänyt homman kesken ja kömpinyt jonnekin pimeään koloon nuolemaan haavojani. Pakko pitää virnistystä naamalla ja jatkaa, vaikka tuska on järjetön.

Olemme kertoneet vain kahdelle ystävälle asiasta. Armaan iki-ihana työkaveri osoitti taas kerran fiksuutensa ja oli kommentoinut uutisen kuultuaan, ettei ala latomaan mitään turhanpäiväisiä kannustusfraaseja, mene kotiin ja halaa mammaa. Yrittäkää jaksaa.

Sitä me nyt yritämme, joka päivä, joka minuutti.

Miltä tuntuu, kun elämä murenee käsiin osa 2

Kiitos myötätunnosta ja tsempistä sekä siitä, että jaksatte käydä kurkkimassa, vaikka täällä uutiset eivät koskaan kovin hyviä ole.

Tajusin otsikoineeni eilisen kirjoituksen "miltä tuntuu", mutta en itse asiassa kertonut kuitenkaan tunteista - vain kylmää raakaa päivitystä. Mutta niistä tunteista. Onnekseni luonto taitaa osata hommansa, olen meinaan enimmäkseen turta, tyhjä, tunnoton. Toisaalta todellisuuden iskiessä tuska on niin suuri ettei sitä kestäisikään jatkuvana. Elämä on pysähtynyt.

Eilen pääsin klinikalta parkkipaikalle ja autoon ennen kuin pokka petti. Ilta meni enemmän ja vähemmän itkiessä, olimme molemmat kotona. Kirurgini kirjoitti minulle Armaan pyynnöstä unilääkkeitä (vai nukahtamislääkkeitä?). Otin yhden jo 18:00 ja seitsemän aikaan taju lähti. Heräsin kuitenkin 22:30 ja ajattelin, että tässäkö se sitten oli! Kylläpä auttoi. Toisaalta kolmen ja puolenkin tunnin unet tähän väsymykseen ovat tervetulleita. Onnekseni sain nukuttua loppuyöstä useamman tunnin olohuoneen sohvalla.

Tänä aamuna Armas lähti urheasti töihin. Minä vedin täkin korvilleni. Tuntuu ettei ole mitään syytä nousta sängystä (tai siis sohvalta ...). Olen yrittänyt valmistella itseäni tähän tilanteeseen, mutta huomaan epäonnistuneeni aika lailla täydellisesti. Minusta taitaa väkisinkin tulla se mitä eniten pelkäsin - katkera lapseton.

Huomenna on pakko nousta, mutta mietin sitä vasta huomenna. Naapurin aiheuttama kolina ja kolke eivät ainakaan helpota tätä oloa missään muodossa. Miten voikaan vihata jotain ihmistä, vaikka häntä ei edes tunne!? Muuttaminenkaan ei ole niitä ihan yksinkertaisimpia ratkaisuja tähän ongelmaan. Saamme tuskin vuokrattua asuntoamme joulua vasten ja tässä taantumassa on turha odottaa nopeaa myyntiaikaa. Toisaalta haluaisin saada suunnittelemamme remontin valmiiksi ja nähdä lopputuloksen. Lisäksi tällä hetkellä, ihan rehellisesti sanottuna, voimat ovat niin vähissä, että en yksinkertaisesti jaksaisi ryhtyä itse muuttamaan ja hoitamaan muuton ym. mukanaan tuomia asioita. Ja miksi perkeleessä meidän täytyisi luopua kodistamme yhden idiootin vuokralaisen vuoksi!? Täytyy toivoa, että yläkerran idiootti lähtee jouluksi pois ja että isännöitsijä LOPULTAKIN tekisi asialle jotain. Siitä hänelle kuitenkin maksetaan.

Ja ihan vain tiedoksi, minulla ei ole mitään vuokralaisia vastaan. Olen itsekin asunut todella kauan vuokralla, ostimme ensiasuntomme varmasti huomattavasti vanhempina kuin yleensä on tapana. En vain ymmärrä miksi pitää muuttaa kerrostaloon, jos oma elämäntyyli ei sinne pienimmässäkään määrin sovellu! Alan lämmetä Armaan mielipiteelle siitä ettei opiskelijoita saisi päästää asumaan "tavallisten" ihmisten asuntoihin, vaikka tuolla ajattelulla olisin joutunut kärsimään opiskeluaikanani huomattavasti kauemmin jatkuvista yöbileistä ja supermasentavasta asuinympäristöstä. Kestin itse vain puoli vuotta opiskelijasolussa.

Toisaalta kuten armas Aadiskin kommentoi, asunnosta voi aina muuttaa, mutta toimimattomia munasarjoja ei voi vaihtaa. Se on kylmä, raaka tosiasia. Meillä mahdollisuudet ovat olemattamat, niin pienet, että nyt on syytä keskustella ja miettiä jatkoa. Minulla ei ole pienintäkään ajatusta miten tulemme tästä selviämään. Jos edes selviämme.

Miltä tuntuu, kun elämä murenee käsiin

Viime yönä tuli nukuttua kaksi tuntia. En ole aiemmin spekuloinut väsymykseni syitä enkä oikeastaan seurauksiakaan, kun en jaksa kaikesta valittaa, varsinkaan julkisesti. Kerrottakoon nyt kuitenkin, että meidän yläkerrassa asuu todellinen idiootti (tämä yksi kauneimmista nimistä, joita itse olen hänestä käyttänyt). Hänen elämänrytminsä on täysin erilainen kuin muilla. Itse olen nyt kuukauden nukkunut maksimissaan neljä tuntia yössä, senkin usein jaksoissa. Viime yönä tuli tosiaan nukuttua kokonaiset kaksi tuntia.

Ei varmaankaan tarvitse mainita, että unettomuus näkyy jo naamasta. Sitä ei edes Joe Blasco ja Diorin puuteri peitä - ei vaikka kuinka yrittäisi. Elämä ei ole herkkua, ei missään muodossa. Päivät menevät sumussa ja fyysisesti todella pahoissa olotiloissa. Olo vaihtelee surkean, järkyttävän ja todellisen kooman välillä. Edellisviikon lauantaina ilmoitin Armaalle, että jos en ensi yönä nuku, täytyy lähteä sairaalaan. Armas oli samaa mieltä. Nukuin silloin neljä tuntia ja sillä jaksoin taas pari viikkoa.

Nyt tuntuu heittävän jo psyykkisestikin. Naapurin onneksi olen niin väsynyt etten jaksa mennä yläkertaan riehumaan pesäpallomailan kera, en vaikka herään kolinaan kolmannen kerran puolentoista tunnin sisällä. Varsinkaan, kun en ole jaksanut sitä mailaa käydä vielä ostamassa, hyvistä suunnitelmista huolimatta.

Voihan tietenkin olla, että hoidot vaikuttavat osaltaan asiaan. Tähän en kuitenkaan ihan heti usko, koska en ensimmäisellä kierroksella kärsinyt tälläisestä unettomuudesta. Voin siis täysin puhtaalla omalla tunnolla ilmoittaa naapurimme syylliseksi. Tästä minulla on todisteena myös Armaani mustat silmänaluset ja kiristyvä pinna.

Jotta elämämme ei olisi liian helppoa, kävimme tänään klinikalla mustien silmänalusiemme kera. Ainoa positiivinen asia oli, että paikalla oli oma hoitajani ja iki-ihana kirurgini. Tämä oli pelastus, kun kuulimme uutiset. Armaani sanoin, jos pitää kuulla huonoja uutisia, kuulen ne mielummin kirurgin kuin sijaislääkärin kertomana.

Eli olen piikittänyt nyt kuusi päivää 300 yksikköä päivässä (Gonal-f). Tästä huolimatta mitään ei ole tapahtunut. Kohdun limakalvo oli 6 mm ja suuren painelun ja ronkkimisen jälkeen lantion seinämästä löytyi oikealta puolelta yksi follikkeli. Kirurgini oli sitä mieltä, että katsotaan tuo yksikin nyt kuitenkin loppuun asti, koska tähän on jo panostettu näin paljon. Jatkan Gonalia 375 yksikköä päivässä. Perjantain ultra peruttiin ja siirrettiin maanantaille.

Johtopäätöksenä voidaan todeta, että minun varastoni ovat tyhjät. Kiitos vakavan endometrioosin ja ikäni. Se oli sitten tässä. Kolmatta IVF on ihan turha edes aloittaa.