Kunniamaininta ja ihmetystä

Tervehdys!! Päätin aikoinani ettei tästä blogista tule odotusblogia ja kyllä tuo päätös pitää vieläkin ;D. Sain kuitenkin Piukulta jokin aika sitten tällaisen


ja haluan kiittää ja kumartaa kunniasta!! Kiitos ihana ystäväiseni!! Olen todella otettu. Valitettavasti en jaa nappia eteenpäin, vaikka seurailenkin useampia ihania, hyvää mieltä tuottavia blogeja. Ihan vain siksi etten päivitä enää blogiani.

Olen kuitenkin vieraillut teidän blogeissanne epäsäännöllisen säännöllisesti - vaikka en ihan aina kommenttia käynnistäni olekaan jättänyt. Olen seuraillut käynnissä olevia projekteja ja iloinnut plussista sekä itkenyt vuolaasti koneen ääressä toisten niin julmaa kohtaloa. Tässä maailmassa ei kyllä ole mitään oikeudenmukaisuutta. Sen valitettavasti olen joutunut jo useamman kerran toteamaan! Haluan toivottaa Vatsakkaasti vappua kohti-projektista plussanneille mitä ihaninta odotusaikaa. Lisäksi haluan tietenkin toivottaa suuren suurta plussa onnea seuraavalle projektille "Kantavaksi kesäheinän aikaan". Ennen kaikkea tsemppiä ja onnellisia päiviä tulevaisuudessa ihan kaikille projektien parissa kamppaileville!! Meidän taloudessa ainakin pidetään terhakkaasti peukkuja pystyssä kaikkien puolesta!

Tässä samalla on hyvä tilaisuus täyttää muutaman virtuaaliystäväksi muodostuneen bloggaajan pyyntö ja hieman kertoilla mitä meille kuuluu. Eli meillä ihmetellään ;) Ihmetellään suuresti vatsan kasvua ja Huligaanin sitkeyttä. Ihmetellään omaa onneamme siitä, että päivä päivältä toiveemme ja unelmamme tuntuu todellisemmalta ja todellisemmalta!! Todellakin ihmetellään.

Pahoinvointini helpotti raskausviikolla 17 ja sen jälkeen on mennyt ihan hyvin. Mitä nyt tietenkin olen välillä hermoillut kaikesta ja pelännyt pahinta! Minulla ainakin kesti todella kauan ennen kuin uskalsin edes vähänkin toivoa, haaveilla ja uskoa. No, jos ihan rehellisiä ollaan, on tuon uskomisen kanssa vieläkin tekemistä. Pari viikkoa vielä ja Huligaanilla on 90% mahdollisuus selvitä, vaikka synnytys käynnistyisi. Ehkä sitten jo uskokin vahvistuu - ehkä.

Minua on onneksi siunattu mitä ihanimmalla puolisolla! Hän osaa lohduttaa, kannustaa ja rohkaista. Armas on opettanut minua nauttimaan siitä mitä meille tarjotaan - tapahtui tulevaisuudessa sitten mitä vain. Piuku kirjoitti siitä miten itku on herkässä aina välillä ja saa itsekin ihmetellä reaktioitaan. Minä olen kyynelehtinyt lähes joka kerta, kun olemme asioineet lastentarvikeliikkeissä. Tuntuu jotenkin vain niin uskomattomalta, että ME olemme ko. alan liikkeessä ihan oikeasti miettimässä ja pohtimassa tarpeellisia (tai niitä tarpeettomia) hankintoja! Ja niitä vaunuja en sitten ole muuten vieläkään uskaltanut ostaa - merkki, malli ja kankaiden väri on kyllä jo päätetty ;D

Ihanimpia kokemuksia on tietenkin Huligaanin jumppatuokiot! Huligaani osaa tarvittaessa nostattaa mukavia kumpuja vatsanahkaan tai saada koko vatsan tekemään villiä aaltoliikettä. Meidän oma mukelos, makelos, muksuttaja ;D

Olemme käyneet muutamassa ylimääräisessä ultrassa yksityisellä puolella, ihan vain vähentääksemme hermoilua (siis lähinnä minun hermoiluani) ja lepuuttaksemme hermojamme (lähinnä Armaan, kun minä hermoilen...). Kaikki on kunnossa ja sekin tuntuu uskomattomalta.

Täällä siis edetään päivä kerrallaan ja nautitaan odotuksesta - niin ja tietenkin ihmetellään!


PS: Niin ja se vaunujen kankaiden väri on tuo Sopraano - arvailkaa siitä Huligaanin sukupuoli ;)

Pientä muokkausta...

Älkää hermostuko, suoritan vain pientä muokkausta blogissa. Lisäsin sivupalkkiin "kategoriat", niiden kautta löytyy helpommin ja nopeammin mm. hoidoissa käytetyt lääkkeet.

Alkuperäinen tarkoitukseni oli lopettaa blogini klinikalla suoritettuun ensimmäiseen ultraan, mutta tuo pahoinvointi muutti suunnitelmat. Olin niin väsynyt etten saanut päivitettyä blogia ja ilmoitettua lopetuksesta. Aloitin blogini lapsettomuusblogina, halusin kertoa lapsettomuushoidoista, käydä läpi omia tuntemuksiani ja ajatuksiani sekä ennen kaikkea jakaa tietoa hoidoissa käytetyistä lääkkeistä.

Nyt kuitenkin toivottavasti olemme Armaan kanssa matkalla kohti "onnellista loppua", mitä blogia aloittaessanikin toivoin. Vaikka vielä edessämme olevalla pitkällä matkalla jokin menisi pieleen, tuo toivoa ja onnea se, että olemme päässeet näin pitkälle! Alunperin tämäkin mahdollisuus oli kuitenkin niin pienen pieni.

Älkää siis häiriintykö "turhista" päivitysviesteistä! Kiitos mukana kulkemisesta. Haluan toivottaa kaikille kaikkea hyvää, toteutukoon jokaisen unelmat!

Puuhis, Armas ja Huligaani rv 9+3

Huligaani jumppaa...

Eli jos vau.fi sivustoon on uskominen, alkaa Huligaani tästä päivästä lähtien liikkua. Viikon päästä Huligaania voidaan nimittää alkion sijaan sikiöksi! Hurjaa!! Ja minä en vieläkään ole oikein sisäistänyt olevani raskaana... Olen vain ollut kipeänä.

Tässä muutama päivä sitten lueskelin muiden blogeja ja jonkun blogissa oli sivupalkissa blogilista otsikon "kanssani odottelee" alla. Olin saada sätkyn, kun listalla oli oma blogini! Piti oikein tuijottaa tuota listaa ja hengitellä. Koskahan sitä oikein sisäistää tämän todeksi?

Ensi viikon torstaina on ensimmäinen neuvolakäynti. Silloin Huligaani on jo virallisesti sikiö ja pääsemme häntä morjestamaan. Jospa se tekisi tästä todellisempaa?

Sen kuitenkin tiedän, että minun on lauantaisin turha suunnistaa kioskille lottokuponkia täyttämään! Olen saanut elämässäni kaksi täysosumaa ja tuskin kukaan saa kolmea! Minun lottovoittoni ovat Armas ja Huligaani. Heistä olen ikuisesti kiitollinen.

Takki tyhjä...

Anteeksi pieni viive! Kävin klinikan jälkeen kaupassa, kun nuo elintärkeät kirsikkatomaatit pääsivät aamusta loppumaan (tällä hetkellä ainoa mikä helpottaa hieman pahoinvointia). Tarkoitus oli syömisen jälkeen vain hetki huilata ja sitten päivittää blogi. No, heräsin vasta nyt. Ei tainnut tuo 4 tuntia yöunta ihan riittää...

Mutta asiaan!! Kirurgi oli paikalla ja kyseli vointia. Minä kerroin kunnon pahoinvoinnista ja hän kommentoi, että "eikös tämä ollut vähän niin kuin tilauksessakin!". Myöntelin, mutta sanoin etten ollut tajunnut pahoinvoinnin alkavan ihan heti ;D Tähän Kirurgi totesi, että hyvältähän se vaikuttaa.

Päätettiin kuitenkin tarkistaa asia. Joten vanhasta tottumuksesta riisumaan. Seuraavaksi käsikopeloa ja toteamus, että kyllä täällä kohtu on ainakin kasvanut... Sitten ultraa ja tyyni kommentti "kyllä teillä nyt yhtä haudotaan". Monitori oli niin, että Armas näki sen Kirurgin lisäksi. Sitä sitten tiirailivat ja keskustelivat. ARGH! Lopulta Kirurgi sanoi, että käännetään vähän niin sinäkin näet ;D

Siellähän se Huligaani oli!! Näin sydämenlyönninkin ja täytyy tunnustaa, että kyllä tuntui ihanalta. Mittailujen jälkeen todettiin Huligaanin vastaavan viikkoja 7+3 ja tänäänhän oli 7+2, joten sekin on ok. Teki mieleni kapsahtaa Kirurgin kaulaan!

Täällä siis on yksi suhteellisen onnellinen neuvolakortin omistaja! Väsynyt, mutta onnellinen.

Huligaani häiriköi

Pitäisi olla tyytyväinen (ja olenhan minä) Huligaani Kaverin aiheuttamaan häiriköintiin lähes jatkuvan pahoinvoinnin puitteissa, mutta kyllä tämä hieman vie voimia. Varsinkin tänään on ollut rankka päivä. Menneinä päivinä on välillä pahoinvointi helpottanutkin, nyt ei. Vielä en ole kuitenkaan tehnyt pönttöön lähempää tuttavuutta.

Enpä olisi uskonut pahan olon alkavan näin aikaisin! Armas jo aikoja sitten varoitteli, että "tuskin tulet saamaan mitään helppoa raskautta", olisi pitänyt uskoa. Kyllähän miehet tietää, vai mitä Piuku? :D

Sain oman hoitajani kiinni puhelimitse ja sitä myötä ajan ultraan, vaikka joulutauko jatkuukin loppiaiseen. Ultra-aika on jo ensi viikon perjantaina 9.1. ja silloin pitäisi sitten ne sydänäänetkin kuulua. Onneksi ei jännitä, ei sitten yhtään...

Meni varmaan ihan täydestä?!

Plussaa seurannut paniikki

Voitte varmaan kuvitella sitä ilon jälkeistä paniikkia, kun viiden Lugesteronittoman päivän jälkeen tikkuun paukahtaa plussa. Täytyy myöntää, että on tullut pyhien aikana häiriköityä kunnan sairaanhoitopiiriä, siitä anteeksipyyntöni - yrittäkää ymmärtää! Sitä tämä lapsettomuushoidoissa tarpovan elämä välillä on, ainakin ulkopuolisten mielestä, eli turhaa panikoitumista. Itse panikoin pitäisikö Luget aloittaa uudestaan vai onko parempi unohtaa ne kokonaan, koska tähänkin asti oli menty ilman.

Siis soittamaan. Ensin soitin tietenkin serkulleni Teneriffalle. Sehän on itsestään selvä vaihtoehto!! ;D Hyviä lomanjatkoja vain sinne! Serkku kuunteli murheeni, onnitteli ja vakuutteli, että tuohan kuulostaa nyt ihan hyvältä. Kaveri vain päätti kiinnittyä hieman myöhemmin. Kehoitti sitten soittamaan päivystykseen, koska sieltä saisin varmimman tiedon jatkosta. Vaikka paikalla ei olisi asiasta tietoista lääkäriä, olisi taustalla kyllä päivystysketjua, mistä löytyisi myös tämän alan osaava lääkäri.

Googlettamaan ja päivystyksen neuvontapuhelinnumeroa kehiin. Sairaanhoitaja ei ymmärtänyt, kun sanoin IVF. Vasta lapsettomuushoidot ja koeputkihedelmöitys tuntuivat menevän perille. Seuraavana oli kiukkuinen kommentti, miksi en ole voinut soittaa yhtään aikaisemmin!! No, kun se plussa tuli tossa hetki sitten selville... Sairaanhoitajan kommentti oli ettei hän kyllä osaa sanoa tuohon yhtään mitään. Kun kysyin olisiko mitenkään mahdollista saada puhelimeen vaikka päivystävä lääkäri ja kysyä häneltä, ilmoitettiin tiukasti ettei puhelimitse anneta konsullipalveluita, pitää tulla paikan päälle. Minä tätä hieman ihmettelin, kun olin soittanut päivystyksen neuvontapalveluun...

Lopulta löytyi yhteisymmärrys ja sairaanhoitaja lupasi soittaa päivystykseen mistä lääkärinkin tavoittaisi, jos vain suostuisin odottelemaan linjalla. Ja minähän suostuin. Sain odotella aika tovin kunnes sairaanhoitaja palasi linjalle. Hän halusi vielä ottaa tarkat päivät ja tiedot sekä oikeat lyhenteet ja termit ylös, jotta osaisi kysyä asiaa varmasti oikein. Taas odoteltiin ja jonkin ajan päästä sain tiedon. Päivystyksessä sattui sopivasti olemaan gynekologi paikalla ja hän oli kehoittanut aloittamaan Luget alkuperäisen ohjeen mukaisesti. "Sinullahan on varmasti kontrolliaika sovittuna", kommentoi vielä hoitaja. Minä siihen hämmästyneenä ettei kyllä ollut. Kerroin hänelle kuuluisasta joulutauosta ja hän kehoitti heti maanantaina soittamaan sairaalaan ja sopimaan ajan. Näin sovittiin ja minä kiitin tiedoista ja avusta. Hieman epäselväksi jäi hoitajan kommentti mahdollisesta keskenmenosta ja miten nuo Luget eivät siihen vaikuta... En kysellyt kommenttia tarkemmin. Olin vain kiitollinen saamastani ohjeistuksesta Lugejen suhteen.

Vasta rauhoituttuani tajusin selailla klinikalta punktion ja alkion siirron yhteydessä saatuja papereita. Siellähän se oli mustaa valkoisella. Jos sinulle tulee jotain ongelmia tai kysyttävää, voit soittaa numeroon... Huoh, minäkö olisin hieman panikoinut?! En kai sentään.

Hengissä

Hengissä ollaan - eipä paljon muuta. Enpä olisi ikipäivinä uskonut, että pelkkä hengittäminen voi olla näin raskasta. Ulospuhaltaminen vielä onnistuu, mutta se sisäänhengittäminen vie voimat... ihan oikeasti.

Sanomattakin lienee selvää ettei meillä vietetä tänä vuonna joulua. Onneksi emme olleet lupautuneet lähtemään minnekään. Emme myöskään ole kutsuneet ketään kyläilemään, emme edes välipäiviksi.

Pelkkä ajatus joulupöydässä istumisesta isolla porukalla saa aikaan kylmiä väreitä. Murehdin eilen Armaalle ettemme varmaan koskaan enää sopeudu joukkoon. Olemme aina niitä friikkejä, hieman omituisia. Vai olemmeko jatkossakin väkisin iloisia ja puheliaita, kuten tähänkin asti? Kipuilemme vasta poislähtiessä.

Tuli myös yhdessä pohdiskeltua, jos tämä on näin tuskallista, vaikka mitään vauvaa ei vielä edes ollut, niin miten ihmeessä joku voi selvitä lapsensa kuolemasta!? Miten sen jälkeen voi jatkaa elämää edes siinä uudessa muodossa? Ei voi kuin hyvin, hyvin nöyränä kumartaa syvään ja nostaa hattua näille selviytyjille.

Ilkimys ja pirteä joulusiivooja

Ette ikinä arvaa mitä tuo ilkimys-Armas teki illalla! Siivoili vaatehuonetta (no tuo ei ollut mitenkään ilkeätä!!) , minä makoilin olohuoneen sohvalla selälläni kikatellen itsekseni. Armas käveli viereeni ja ihmetteli mitä kikatan (ei siis ilmeisesti järki ole lopullisesti jättänyt minua, kun tuollainen käytös sentään herättää puolisossa tarpeen kysellä...). Kikattelin ja sanoin tajunneeni, että tuloksen saisi jo tietää, jos vain tekisin testin.

Haluatko sitten tehdä? Meillä on yksi raskaustesti jäljellä. SIIS MITÄ? MISSÄ? En minä tiennyt ko. testin olemassaolosta yhtään mitään! Suunnittelin matkaa apteekkiin vasta lauantai-illaksi. Armas totesi tyynesti olleensa koko ajan tietoinen testistä. Haki sen sitten vielä lääkelaatikosta ja heitti vatsani päälle.

Minä pomppasin pystyyn ja kyselin mitä mieltä hän on. Olin totaalisesti unohtanut aikoinaan käyttämättömäksi jääneen testin. Sehän oli pahus vielä käyttökelpoinenkin (huhtikuulle 2009)!!

Emme ole ehtineet menneinä päivinä puhumaan keskenämme mitä koemme ja tunnemme, mitä odotamme ja ajattelemme. Nyt Armas tilitti omia tuntojaan ja ajatuksiaan viimeisten päivien ajalta. Miten siirron jälkeen peliin oli tullut enenemässä määrin tunteet mukaan pelkän tilastotiedon rinnalle. Enää ei voinut pitää päätä kylmänä ja ajatella vain prosenttuaalisia mahdollisuuksia ja tilastoja... Miten hän silti on yrittänyt järkeillä plussan olevan verrattavissa lottovoittoon. Kuuntelin puhetulvaa viitisen minuuttia ja viskasin testin olohuoneen pöydälle. Olin taas itsekin täysin varma testin negatiivisuudesta, enkä halunnut sitä tehdä. Armas katseli hämmästyneenä ja kysyi enkö haluakaan tehdä testiä. "Haluan, jos se on positiivinen".

Kun kerroin positiivisuuden tunteen kadonneen hänen tilityksensä aikana, sain kuulla toisen tilityksen miten plussa on silti ihan mahdollinen... ;) Testi jäi kuitenkin olohuoneen pöydälle odottelemaan. Nyt Armas nukkuu sikeästi ja minä istun miettimässä. Olohuoneessa oleva testi lähetteli aivan selvästi säteitä makuuhuoneeseen ja aivoihini! En aio testiä tehdä, mutta en saa nukuttuakaan. Parempi nousta ja tulla kutomaan keskeneräisiä joululahjoja - jospa saisin ne valmiiksi jo täksi jouluksi...

Huomenna pitäisi olla pirteä ja saada ainakin aloitettua joulusiivousta. Pelkään vain pahoin, että aamulla peilikuva on tämä...

Valitettavasti en muista mistä olen kuvan aikoinani tallentanut, joten en pysty laittamaan alkuperäistä lähdettä!

IDIOOTTI

Miten monta kertaa menneinä vuosina luomukiertojen aikana olen kahtena viimeisenä viikkona pitänyt huolen siitä etten ole juonut kahvia, alkoholista nyt puhumattakaan. Olen syönyt kiltisti foolihappoa ja muutenkin tarkkaillut tekemisiäni. Joka kerta, kun kuukautiset alkoivat tai tikussa oli selvä nega, päätin etten enää ensi kerralla ala samaan rumbaa. PITÄÄ elää normaalia elämää ja unohtaa. Ja seuraavassa kierrossa kaikki alkoi alusta...

Lopulta tuohonkin turtuu, niin minäkin. Eli en enää uskonut pätkääkään mahdollisuuksiimme ja join viinaa, vaikka "mitä jos" kävikin välillä mielessä. Tuota "mitä jos" skennaariota ei koskaan tapahtunut.

Kaikki tämä muuttui alkuvuodesta. Tämän vuoden tammikuun toinen päivä olin gynekologini vastaanotolla ja sain tietää vasemmassa munasarjassani olevasta isosta ylimääräisestä klöntistä. Gynekologini varoitteli heti, että voin hyvinkin menettää koko vasemman munasarjani.

Siitä tämä rumba alkoi.

Hoitojen alussa jaksoimme vielä uskoa ja toivoa. Matkan varrella tulleiden uutisten myötä tämäkin muuttui. Päätimme viisaina, että elämässämme on hyvä olla muutakin kuin hoidot. Muuta ajateltavaa.

Niinpä räjäytimme keittiömme kappaleiksi ja kannoimme kaatopaikalle. Tämä päätös sai ajatukset muualle ja oli toisinaan pelastus. Emme kuitenkaan tulleet ajatelleeksi, että hoidot väkisinkin tuovat mukanaan päiviä joilloin parhaasta tahdostakaan ei jaksa miettiä saati tehdä muuta!! Punktion jälkeen ei vain saa itseään ylös ja maalitelan varteen.

Joten tämä vuosi on ollut rankka. Varmasti elämämme tämänastisista vuosista rankin, vaikka emme aiemminkaan ole helpolla päässeet.

Nyt olen palannut luomukiertojen idiotismiin. Istutuksen jälkeen en ole koskenutkaan kahviin enkä tietenkään alkoholiin. Välttelen määrättyjen juustojen syöntiä ja muutenkin osittain vouhkaan ruokavaliostani. Eilen kävin kampaajalla vain leikkauttamassa hiukseni, jätin värjäyksen väliin "mitä jos" ajatuksen vuoksi ja olen tietenkin syönyt uskollisesti foolihappoa 400 yksikköä päivässä. Toisaalta tunnen itseni suureksi idiootiksi! Miksi teen taas tätä, vaikka tuloksena on kuitenkin nega? Vaimennan ajatukseni perusteluun, että nyt ihan oikeastikin voi olla pienen pieni mahdollisuus plussaan...


Tajusin tekstiä kirjoittaessani, että olemme tosiaan taivaltaneet tätä tietä vasta vuoden. Hoidoissa olemme olleet sitäkin lyhyemmän ajan, vaikka se tuntuukin hyvin pitkältä ajalta. Toiset ovat olleet hoitorumbassa vuosia, joten ihan rehellisesti sanottuna eihän meillä voi olla mitään mahdollisuuksia plussaan!! Ei mitään, jos otamme huomioon taustamme ja tämän lyhyen epäonnisen ajan, jonka olemme viettäneet hoidoissa. Idiootti. Totaalinen idiootti.

Mielen mysteerit

Eilen sain ihmeellisen toiveen puuskan. Aloin uskomaan raskausripuliin närästyksen ja hajujen aiheuttaman pahanolon vuoksi. Tuli sitten valvottua viime yönä ja kelattua aivokopassa "mitä jos?" skennaariota.

Tänään kolmen tunnin unien jälkeen ajatukseni tuntuvat lähinnä naurettavilta. Tavallinen vatsatautihan se oli! Nyt juiniikin oikealta puolelta ihan niin kuin ennen kuukautisia - se siitä.

Yhteinen päätös kuitenkin tehtiin illalla, meillä testataan 21.12, ei ennemmin eikä myöhemmin. Tässä olisi vielä neljä yötä valvottavana...

Kuvittelin tätä vaihetta helpommaksi ja suht' helposti se menikin ennen sairastumista. Ei ole hyvä pysähtyä paikoilleen - se käynnistää aivot ihan väärille kanaville!

Tauti sentään

Kiitos tsempeistä!! Viestien lukeminen piristää kummasti oloa, vaikka muuten onkin varsin kurjaa. Minä kun kuvittelin niiiiin hyödyntäväni tämän pakollisen vessan lähellä pysyttelyn ja maalata viimeisiä juttuja keittiöstä. Höh. Päivä on mennyt peittojen alla! Ihan totta, olen makoillut sängyssä sekä oman että Armaan peiton alla (eikä ole edes kuuma!) ja ollut puolitajuttomassa tilassa. Lopulta pakotin itseni ylös ja syömään - edes juomaan. Katsotaan miten käy. Tämä väsymys on jo aika pelottavaa.

Toi raskausripuli oli hyvä, kiitos Rusakko! Toisaalta tämä närästys laittaa epäilemään, mutta ei ajatella, ei ajatella, ei ajatella, ei ajatella.... eihän! EI!

Monalinakin sai minut naureskelemaan. Ajattelin, että pitäisiköhän tavoistani poiketen mennä ko. keskustelupalstoille ja selittää varmoina raskauden merkkeinä alavatsan turpoaminen ja kivut (niin kuin olisi neuloilla pistelty =D), munasarjan/-sarjojen juininta (kuin olisi ronkittu), limaa keuhkoissa, töhnää pöksyissä ja sitten tietenkin kunnon närästys ja ripuli. Eli jos nämä koet, olet mitä luultavammin raskaana! Tai sitten ei...

Yrittäkäähän vältellä vatsaosaston valskausta!! Sitä tuntuu olevan liikkellä. Toisaalta, jos tämä on sitä raskausripulia niin lähettelen sitä ihan kaikille piinaajille!!!

Kuva täältä

Mahdollista?

Olisikohan mahdollista ihan omatoimisesti siirtää tuota testipäivää? ;D Moni piinailee malttamattomana ja haluaa testata aikaisemmin. Itse en ole havainnut samaa tarvetta. Olisikohan hieman uskon puutetta vai vain vahvaa uskoa sen puolesta, että negaa pukkaa...

Ehdotin meinaan Armaalle, että testataan vasta välipäivinä tai ensi vuonna? Hullua on parempi pitää pienessä toivossa kuin kertoa huonoja uutisia!!! Olotila on huomattavasti parempi, kun voi huijata itseään ihan pienen pienelläkin mahdollisuudella ja toivolla.

Armas katseli minua hetken ja tuumasi "Mites meinaat toimia sitten noiden Lugejen suhteen?". Hyvä kysymys.

Enpä tullut ajatelleeksi...

Iso Paha Olo

Heräsin tänä aamuna puolitoista tuntia aiottua aikaisemmin (kiitos taas naapurin). En tiedä johtuuko paha olo siitä ja sen aiheuttamasta väsymyksestä vai missä vika? Ahdistaa, ahdistaa niin penteleesti. Suomeksi sanottuna ottaa päähän - vituttaa.

Mikä sitten ottaa niin pattuun? Oma olotila, muistan taas mitä on olla koko päivän kuin uitettu rotta. Ei saa mitään aikaiseksi, vaikka kuinka yrittää. Päivä menee sumussa. Huvittavaa ja raivostuttavaa oli, että yläkerrassa tuli sitä hiljaisempaa mitä lähemmäksi kello tuli seitsemää. Tasan 7:00, kun meillä kellon olisi pitänyt soida ja herättää, oli yläkerrassa hiljaista. Kiitti vidusti, taas kerran.

Potuttaa myös tämä tuen puute. Tänä aamuna tajusin, että vaikka mitä tapahtuisi elämässä, vaikka meillä olisi tulevaisuudessa liuta ihania lapsia, en tule koskaan unohtamaan sitä ettei kukaan läheisistäni kertaakaan kysynyt "Miten voi?" tai "Miten jaksat?". Minun osani ja roolini lapsuuden kodissani on aina ollut ja tulee olemaan kuuntelija ja tekijä. Minulle soitetaan, kun omat asiat pännii tai tarvitaan jossain apua. Ei muuta.

Kyllähän minä tuon olen jo aikaisemminkin tajunnut, en sentään ole niiin hidas ymmärtämään ;) Mutta ehkä tässä kriisissä olisin tarvinnut sitä tukea, sitä että edes kerran kysyttäisiin vointia ja näyteltäisiin pari minuuttia kuuntelevaa ja välittävää. Rankkaa tekstiä, mutta näin koen. Valitettavasti.

Jotta en valehtelisi, täytyy mainita, että on minun isäni kerran kysynyt minulta "Mitä sinun elämääsi ihan oikeasti kuuluu?". Silloin juoksin sairaalassa rinnassani olevan kyhmyn vuoksi. Epäilivät kasvainta. Kerroin siis mitä kuuluu. Kerroin, vaikka olin päättänyt etten kerro. Kerroin, koska kerrankin kysyttiin. Ehkä se oli liikaa. Liian rankka uutinen. Niin rankka ettei toista kertaa kannata kysellä ;)


Edit: todellisuuden nimissä täytyy "potuttaa" listalle varmasti lisätä myös pelko. Pelko joulukuun 21. päivästä. Pelko, jota ei vielä edes halua ääneen käsitellä.

Tahmapöksy tiedottaa

Kuten otsikostakin käy ilmi, täällä on päästy Lugesteronien makuun ja ihanuuteen. Sijaislääkäri ei suostunut kirjoittamaan Terolut reseptiä pähkinäallergiani vuoksi. En tiedä miksi, ei kertonut enkä minä kysynyt. Sain kyllä reseptin jostain Yliopiston Apteekin omasta valmisteesta, mutta keräysklinikan hoitaja sanoi ettei ole kuullut niistä kauhean hyvää... Ovat ilmeisesti vieläkin tahmaisempia ;D Joten päätin ottaa pienen riskin ja kokeilla saanko allergisia oireita. Hoitajan mukaan voin vaihtaa merkkiä keskenkin, jos tarve vaatii. Toistaiseksi kaikki on ok, joten Luget ovat käytössä.

Olen yrittänyt pitää ajatukset hallinnassa. Välillä tapahtuu lipsahduksia ja huomaan miettiväni "mitä jos" ajatusleikkiä, milloin olisi laskettu aika, miten erilainen olisi seuraava joulu... Sitten pakotan itseni lopettamaan. Yritän keskittyä nauttimaan vain siitä, että olemme päässeet näin pitkälle, en muusta. En uskolla. En yksinkertaisesti uskolla.

Oikealla puolella alavatsassa on ollut kipeitä kouristuksia. Tänään, kun lähdin nopeasti liikenteeseen, oli kipu niin suuri, että se veti kaksinkerroin. Toivottavasti ovat vain punktion aiheuttamia, olisiko siellä arpikudosta? Ajatus kohdun ulkopuolisesta raskaudesta saa jopa naurattamaan. Se se vasta olisikin lottovoitto. Omaan vain yhden munasarjan ja kaveri kiinnityisi kroppani ainoaan munatorveen! No, toisaalta jos tilanne olisi tuo, en kai minä sitä vielä tuntisi?!

Armaan selitys kipuihin oli, että kaveri on katsonut taulun paikat ja hakkaa nauloja seinään - ei kai meille ole syntymässä vasaraseksuaalia!! APUA!

PS: Kaveri nimitys pesiytyi meidän talouteen Aadikselta. Tarkemmin sanottuna edellisen kirjoituksen kommentista ;) Kiitos siitä.

Pakko jatkaa - päivä kerrallaan

Kolmen kohtuullisesti nukutun yön jälkeen maailma näyttää huomattavasti erilaiselta. Täytyy myöntää, että pää tuntuu enemmän omalta nukuttuani kuin mitä se oli kuukauden valvomisen jälkeen. Vieläkin tulee keskellä päivää nuukahdus olotiloja, mutta eipä kai tuon laatuinen väsymys poistu muutaman nukutun yön jälkeen. Armaan rohkaisemana, lähes yllyttämänä, olen ottanut nukahtamislääkkeitä. Kaikkea sitä joutuu elämänsä aikana kokemaan. Täytyy kuitenkin rehellisesti myöntää, että nukkuminen on ihanaa!

Olo on siis siltä osin parempi. Sain eilen illalla jotain aikaiseksikin, jee jee. Tuli leivottua pari sataa piparia ja muutama joulutorttu, ohessa pesin kolme koneellista pyykkiä. Jospa se joulu vielä tulisi meillekin...

Piikittäminen jatkuu (hieman suuremmalla annoksella) ja aloitin nuuskimisenkin eilen. Synarela on ihan yhtä epämielyttävää kuin ensimmäiselläkin kierroksella. Mutta tämä jatko, tämä tuntuu kiduttamiselta. Tiedän ettei mahdollisuuksia oikeastaan ole ja joka aamuinen piikitys kärkkäästi muistuttaa siitä! Jotta asia ei vain unohtuisi päivän kuluessa, saa siitä taas illalla muistutuksen Synarelan muodossa. Armaalle protestoin, että mielummin olisin jättänyt homman kesken ja kömpinyt jonnekin pimeään koloon nuolemaan haavojani. Pakko pitää virnistystä naamalla ja jatkaa, vaikka tuska on järjetön.

Olemme kertoneet vain kahdelle ystävälle asiasta. Armaan iki-ihana työkaveri osoitti taas kerran fiksuutensa ja oli kommentoinut uutisen kuultuaan, ettei ala latomaan mitään turhanpäiväisiä kannustusfraaseja, mene kotiin ja halaa mammaa. Yrittäkää jaksaa.

Sitä me nyt yritämme, joka päivä, joka minuutti.

Miltä tuntuu, kun elämä murenee käsiin osa 2

Kiitos myötätunnosta ja tsempistä sekä siitä, että jaksatte käydä kurkkimassa, vaikka täällä uutiset eivät koskaan kovin hyviä ole.

Tajusin otsikoineeni eilisen kirjoituksen "miltä tuntuu", mutta en itse asiassa kertonut kuitenkaan tunteista - vain kylmää raakaa päivitystä. Mutta niistä tunteista. Onnekseni luonto taitaa osata hommansa, olen meinaan enimmäkseen turta, tyhjä, tunnoton. Toisaalta todellisuuden iskiessä tuska on niin suuri ettei sitä kestäisikään jatkuvana. Elämä on pysähtynyt.

Eilen pääsin klinikalta parkkipaikalle ja autoon ennen kuin pokka petti. Ilta meni enemmän ja vähemmän itkiessä, olimme molemmat kotona. Kirurgini kirjoitti minulle Armaan pyynnöstä unilääkkeitä (vai nukahtamislääkkeitä?). Otin yhden jo 18:00 ja seitsemän aikaan taju lähti. Heräsin kuitenkin 22:30 ja ajattelin, että tässäkö se sitten oli! Kylläpä auttoi. Toisaalta kolmen ja puolenkin tunnin unet tähän väsymykseen ovat tervetulleita. Onnekseni sain nukuttua loppuyöstä useamman tunnin olohuoneen sohvalla.

Tänä aamuna Armas lähti urheasti töihin. Minä vedin täkin korvilleni. Tuntuu ettei ole mitään syytä nousta sängystä (tai siis sohvalta ...). Olen yrittänyt valmistella itseäni tähän tilanteeseen, mutta huomaan epäonnistuneeni aika lailla täydellisesti. Minusta taitaa väkisinkin tulla se mitä eniten pelkäsin - katkera lapseton.

Huomenna on pakko nousta, mutta mietin sitä vasta huomenna. Naapurin aiheuttama kolina ja kolke eivät ainakaan helpota tätä oloa missään muodossa. Miten voikaan vihata jotain ihmistä, vaikka häntä ei edes tunne!? Muuttaminenkaan ei ole niitä ihan yksinkertaisimpia ratkaisuja tähän ongelmaan. Saamme tuskin vuokrattua asuntoamme joulua vasten ja tässä taantumassa on turha odottaa nopeaa myyntiaikaa. Toisaalta haluaisin saada suunnittelemamme remontin valmiiksi ja nähdä lopputuloksen. Lisäksi tällä hetkellä, ihan rehellisesti sanottuna, voimat ovat niin vähissä, että en yksinkertaisesti jaksaisi ryhtyä itse muuttamaan ja hoitamaan muuton ym. mukanaan tuomia asioita. Ja miksi perkeleessä meidän täytyisi luopua kodistamme yhden idiootin vuokralaisen vuoksi!? Täytyy toivoa, että yläkerran idiootti lähtee jouluksi pois ja että isännöitsijä LOPULTAKIN tekisi asialle jotain. Siitä hänelle kuitenkin maksetaan.

Ja ihan vain tiedoksi, minulla ei ole mitään vuokralaisia vastaan. Olen itsekin asunut todella kauan vuokralla, ostimme ensiasuntomme varmasti huomattavasti vanhempina kuin yleensä on tapana. En vain ymmärrä miksi pitää muuttaa kerrostaloon, jos oma elämäntyyli ei sinne pienimmässäkään määrin sovellu! Alan lämmetä Armaan mielipiteelle siitä ettei opiskelijoita saisi päästää asumaan "tavallisten" ihmisten asuntoihin, vaikka tuolla ajattelulla olisin joutunut kärsimään opiskeluaikanani huomattavasti kauemmin jatkuvista yöbileistä ja supermasentavasta asuinympäristöstä. Kestin itse vain puoli vuotta opiskelijasolussa.

Toisaalta kuten armas Aadiskin kommentoi, asunnosta voi aina muuttaa, mutta toimimattomia munasarjoja ei voi vaihtaa. Se on kylmä, raaka tosiasia. Meillä mahdollisuudet ovat olemattamat, niin pienet, että nyt on syytä keskustella ja miettiä jatkoa. Minulla ei ole pienintäkään ajatusta miten tulemme tästä selviämään. Jos edes selviämme.

Miltä tuntuu, kun elämä murenee käsiin

Viime yönä tuli nukuttua kaksi tuntia. En ole aiemmin spekuloinut väsymykseni syitä enkä oikeastaan seurauksiakaan, kun en jaksa kaikesta valittaa, varsinkaan julkisesti. Kerrottakoon nyt kuitenkin, että meidän yläkerrassa asuu todellinen idiootti (tämä yksi kauneimmista nimistä, joita itse olen hänestä käyttänyt). Hänen elämänrytminsä on täysin erilainen kuin muilla. Itse olen nyt kuukauden nukkunut maksimissaan neljä tuntia yössä, senkin usein jaksoissa. Viime yönä tuli tosiaan nukuttua kokonaiset kaksi tuntia.

Ei varmaankaan tarvitse mainita, että unettomuus näkyy jo naamasta. Sitä ei edes Joe Blasco ja Diorin puuteri peitä - ei vaikka kuinka yrittäisi. Elämä ei ole herkkua, ei missään muodossa. Päivät menevät sumussa ja fyysisesti todella pahoissa olotiloissa. Olo vaihtelee surkean, järkyttävän ja todellisen kooman välillä. Edellisviikon lauantaina ilmoitin Armaalle, että jos en ensi yönä nuku, täytyy lähteä sairaalaan. Armas oli samaa mieltä. Nukuin silloin neljä tuntia ja sillä jaksoin taas pari viikkoa.

Nyt tuntuu heittävän jo psyykkisestikin. Naapurin onneksi olen niin väsynyt etten jaksa mennä yläkertaan riehumaan pesäpallomailan kera, en vaikka herään kolinaan kolmannen kerran puolentoista tunnin sisällä. Varsinkaan, kun en ole jaksanut sitä mailaa käydä vielä ostamassa, hyvistä suunnitelmista huolimatta.

Voihan tietenkin olla, että hoidot vaikuttavat osaltaan asiaan. Tähän en kuitenkaan ihan heti usko, koska en ensimmäisellä kierroksella kärsinyt tälläisestä unettomuudesta. Voin siis täysin puhtaalla omalla tunnolla ilmoittaa naapurimme syylliseksi. Tästä minulla on todisteena myös Armaani mustat silmänaluset ja kiristyvä pinna.

Jotta elämämme ei olisi liian helppoa, kävimme tänään klinikalla mustien silmänalusiemme kera. Ainoa positiivinen asia oli, että paikalla oli oma hoitajani ja iki-ihana kirurgini. Tämä oli pelastus, kun kuulimme uutiset. Armaani sanoin, jos pitää kuulla huonoja uutisia, kuulen ne mielummin kirurgin kuin sijaislääkärin kertomana.

Eli olen piikittänyt nyt kuusi päivää 300 yksikköä päivässä (Gonal-f). Tästä huolimatta mitään ei ole tapahtunut. Kohdun limakalvo oli 6 mm ja suuren painelun ja ronkkimisen jälkeen lantion seinämästä löytyi oikealta puolelta yksi follikkeli. Kirurgini oli sitä mieltä, että katsotaan tuo yksikin nyt kuitenkin loppuun asti, koska tähän on jo panostettu näin paljon. Jatkan Gonalia 375 yksikköä päivässä. Perjantain ultra peruttiin ja siirrettiin maanantaille.

Johtopäätöksenä voidaan todeta, että minun varastoni ovat tyhjät. Kiitos vakavan endometrioosin ja ikäni. Se oli sitten tässä. Kolmatta IVF on ihan turha edes aloittaa.

TOIVO - kaivattu kaveri

Ihan ensimmäisenä suuri kiitos kaikille kommentin jättäjille. Niitä on luettu kyyneleet silmissä ja niistä on haettu voimaa. KIITOS!

Sofia kyseli miksi olen menettänyt toivoni. Hyvä kysymys. Valitettavasti en osaa siihen vastata. Tällä hetkellä olotilan valtaa vain suuri suru. Suru ja surumielisyys siitä ettei meille koskaan tule lasta. Kaippa jossain takaraivossa on jäljellä ihan pienen pieni toivo, koska hoitoja haluan jatkaa. Jotenkin tuo tietoisuus siitä, että minun kroppani ei tuota kuin muutaman follikkelin kerralla vei sen suurimman toivon mennessään. Jos muut saavat pakkaseen lähes kymmenen munasolua ja meillä pelataan vain muutamalla, miten meillä voisi olla pienintäkään mahdollisuutta voittaa tämä sota? Meillä aseet ovat niin paljon heikompia tässä taistelussa, että mielessä on käynyt jopa valkoisen lipun heiluttaminen. Mutta ei, vielä en kaiva sitä taskustani ja ala heilutella! Huomenna marssin klinikalle kuulemaan jatkosuunnitelmista. Olo on jännittynyt, mutta uskon vielä tässä vaiheessa kroppani läpäisevän testin. Nythän vain tarkistetaan ettei mitään ole tapahtunut. Siinä kroppani on ainakin toistaiseksi pärjännyt...

Blogin aloittaminen ja varsinkin omien tunteiden julkituominen ei ollut helppo ratkaisu. Mietin sitä kauan. Täytyy tunnustaa, että en olisi uskonut saavani näin paljon tukea ja kannustusta ihmisiltä joita en ole koskaan edes nähnyt! Armaani sanoin, kun hän eräänä iltana luki kommentteja olkani yli, "vielä on olemassa ihmisiä, jotka todella välittävät". Joten kiitos teille kaikille, olette ehdottomasti painonne arvosta kultaa. (Ja kyllä Piuku & Lady masut lasketaan mukaan =D) .

Me olemme tässä rumbassa aika lailla kahdestaan. Toisaalta niinhän se on, tämä on meidän arkeemme ja elämäämme vaikuttava asia. Ei sen kuulukaan rasittaa muita. Tämähän on meidän ongelmamme. Silti joskus iskee suru ja surumielisyys siitä, että emme ole saaneet tukea läheisiltämme. Toisaalta me olemme taivaltaneet elämämme tännekin asti enemmän tai vähemmän yhdessä, vain me kaksi. En tiedä miksi koen yhtäkkiä tuon tuen puuttumisen rankkana, vaikka sitä ilman olemme eläneet jo pitkään. Ehkä tämä asia on vain se mikä lopulta katkaisee kamelin kaulan... vai selänkö se katkaisi?

Toisaalta onhan se tunnustettu tosiasia, että minä ja me olemme tämän ongelmamme kanssa hyvin hankala pari! Itse olen huomannut pikku hiljaa vetäytyväni jonkinlaiseen kuoreen. En jaksa kertoa meidän "tilanteestamme", koska en yksinkertaisesti jaksa enää ottaa vastaan niitä kuuluisia kommentteja. Toisaalta kaikkein läheisimmille ihmisille ei tarvitsekaan olla selittelemässä, he kun eivät asiasta koskaan kysele, vaikka tilanteestamme on heille kerrottu. Tämäkin joskus ihmetyttää, ehkä kyseessä on liian suuri asia keskusteltavaksi? Liian suuri ja liian hankala. Minulle henkilökohtaisesti riittäisi pieni yhteydenotto ja kysymys "Miten olet voinut?" sekä muutama sekunti aikaa edes näytellä kuuntelevansa.

Monalina pohtii blogissaan myös samaa asiaa ja häneltä löytyy hyvä, lukemisen arvoinen linkki. Jäin pohtimaan linkin loppusanoja (kuten taisi Monalinakin).

Lapsi on suuri lahja. Elämä antaa monenlaisia lahjoja, mutta ei kenellekään kaikkea. Elämä voi olla rikasta ja monipuolista, vaikka kaikki toiveet eivät toteudu. Surun synkimpinä hetkinä kaikki muu kuitenkin menettää merkityksensä. Surutyölle on osattava antaa oma tilansa ja riittävästi aikaa.

Oikeus suruun

Takana rankka viikko, todella rankka. Uusi edessä, toivottavasti helpompi. Armas oli työreissussa isossa maailmassa ja minä siis yksin. Kuvittelin ja suunnittelin tekeväni niin paljon kaikkea, olisihan pitkät illat aikaa toteuttaa suunnitelmia ja ideoita. Suunnittelussa pääsin huomattavasti pidemmälle kuin teoissa, kuten arvata saattaa. Sen sijaan istuin sohvan nurkassa miettien ja murehtien. Ihan liian paljon aikaa ajatella. Aikaa ajatella mistä jään paitsi, mistä joudun luopumaan.

En saa koskaan kokea plussan tuomaa riemua Armaan kanssa

En saa odotella vatsan pyöristymistä ja iloita siitä

En saa kokea synnytystä enkä imetystä

En saa nuuskia vauvan niskaa ja pusutella poskia

En saa puhaltaa vauvan masuun ja nauttia sen aiheuttamasta kikatuksesta

En saa iloita kääntymisestä ja ryömimisestä

En saa opettaa konttaamista, seisomista ja kävelemistä

En saa kutoa töppösiä ja villanuttuja

En saa opetella kestovaippojen ompelua

En saa opettaa pyörällä ajoa, hiihtoa, luistelua ja kengännauhojen solmimista

En saa juosta kiinni pikku vipeltäjää ja napata häntä vauhdista syliini

En saa seurata piirtämistä, askartelua ja maalaamista

En saa kutoa juuri sellaista villapaitaa kuin minun lapseni haluaa

En saa saattaa häntä eskariin ja koulutielle, samalla ikuistaen kaikki hetket kameralla

En saa muistuttaa läksyistä ja oman huoneen siivoamisesta

En saa kertoa hänelle kuinka ylpeä olen ja kuinka paljon häntä rakastan

En saa kertoa hänelle sukumme historiaa ja näyttää vanhoja valokuvia

En saa koskaan sisustaa lastenhuonetta

En saa järjestää lasten kutsuja, rippijuhlia, ylioppilasjuhlia


Ihan vain muutaman mainitakseni. Tiedän, että jään paitsi myös suuresta määrästä huolta ja pelkoa. Se ei kuitenkaan poista surua ja tuskaa siitä mistä joudun luopumaan. Joten älkää tarjotko minulle lohdutukseksi kommenttia "Kyllä teillä on ihan mukavaa kaksinkin" "Kyllä te selviätte kahdestaankin ja pääsette nauttimaan elämästänne".

Puoli vuotta sitten pelkäsin huomattavasti enemmän, että me emme tule selviämään lapsettomuudesta yhdessä. Tuska tulee olemaan liian suuri ja tulemme kumpikin vajoamaan siihen. Pakenemme kumpikin työhön ja etsimme sieltä lohdutusta, unohdusta. Ennen työmatkalle lähtöään Armas pohti, että meidän pitäisi keksiä jotain yhteistä tekemistä. Jotain mikä pitää meidät yhdessä. Olen samaa mieltä, ehkä ostamme sen kauan haaveilemamme pitsihuvilan ja kunnostamme sitä eläkeikään asti. Ehkä vihdoin uskallamme pistää säästöt leviäksi ja lähteä kiertämään maailmaa. Eihän niitä rahoja mihinkään tarvitse säästää, jos emme omaa pikkuista saa.

Suurinta suruani suunnitelmat eivät kuitenkaan poista. En pysty koskaan tarjoamaan Armaalle isyyden iloja. En voi antaa hänelle sitä suurinta lahjaa. Ja se koskee kaikkein eniten.

Pitääkö vääntää rautalangasta?!

Ihan aluksi, ennen purkaustani, haluan painottaa, että ymmärrän ihmisten (ainakin enimmäkseen) tarkoittavan hyvää sanomisillaan. Aihe on arka ja myös tällä tavalla halutaan ilmeisesti lohduttaa ja kannustaa, kuten myös edellisen kirjoituksen lauseella. Kävin muuten kommentoimassa kommentteja tuonne kommenttilootaan (voi tätä suomen kieltä =D)

Mutta siis varsinaiseen aiheeseen... Minä valitettavasti koen tsempit tyyliin "kyllähän teilläkin voi vielä ihan luomusti tärpätä" sekä asenteen "nyt hoidoissa ollessasi olet käytännöllisesti katsoen jo raskaana" jopa omaa älyäni loukaavana. Asia on nyt yksinkertaisesti niin, että meillä mahdollisuudet ovat heikot - jopa surkeat. Tieto ja hyväksyminen lapsettomuudesta ei vain ole edennyt meillä kummallakaan vielä siihen pisteeseen, että osaisimme luovuttaa. Ja tottahan on, että se pienikin mahdollisuus pitää meidät toistaiseksi tällä tiellä.

Muiden kertomukset ihme sikiämisistä ja hoitojen varmoista tuloksista saavat, ainakin minut, vain entistä alakuloisemmaksi. Jos kerron sairastavani vakavaa endometrioosia ja menettäneeni vasemman munasarjani, oletan sen tiedon kertovan jo aika paljon. Varsinkin, kun en kyseistä tietoa ihan kevyesti mene kenellekään kertomaan. Asia on sen verran yksityinen, että en sitä ruokakaupan kassalla puolitutuille selittele. Yleensä kyseessä on läheinen, tuttu ihminen ja tilannekin on yksityinen ja rauhallinen.

Toisaalta miksi koen kyseiset kommentit omaa älyäni loukkaavina, eikö sen melkein pitäisi olla toisinpäin? Onko nuo kyseiset kommentit lohdutusta vai tiedonpuutetta? Vai lähetänkö kuulijalle signaalin suuresta toivosta ja mahdollisuudesta kertomalla meneillään olevista hoidoista. Lisäksi koen välitöntä syyllisyyttä, kun kuulijan silmät syttyvät ja hän pitää hoitouutista lähes varmana vauvauutisena. Tajuan mitä luultavammin tuottavani kuulijalle tulevaisuudessa pettymyksen. Juuri tästä syystä uutinen on kerrottu todella harvoille. Asian yksityisyydestä ja arkaluontoisuudestakin johtuen en haluaisi vääntää asiaa rautalangasta. Tosiasia kuitenkin on, että minun ikäni ja sairauteni huomioiden, hoitojen onnistumismahdollisuudet ovat pienet. Ja vaikka meillä poljettaisiin kuin tulpatonta mopoa, en tule luomusti raskaaksi. Asia nyt vain on niin. Pitääkö se vääntää rautalangasta?