Takana rankka viikko, todella rankka. Uusi edessä, toivottavasti helpompi. Armas oli työreissussa isossa maailmassa ja minä siis yksin. Kuvittelin ja suunnittelin tekeväni niin paljon kaikkea, olisihan pitkät illat aikaa toteuttaa suunnitelmia ja ideoita. Suunnittelussa pääsin huomattavasti pidemmälle kuin teoissa, kuten arvata saattaa. Sen sijaan istuin sohvan nurkassa miettien ja murehtien. Ihan liian paljon aikaa ajatella. Aikaa ajatella mistä jään paitsi, mistä joudun luopumaan.
En saa koskaan kokea plussan tuomaa riemua Armaan kanssa
En saa odotella vatsan pyöristymistä ja iloita siitä
En saa kokea synnytystä enkä imetystä
En saa nuuskia vauvan niskaa ja pusutella poskia
En saa puhaltaa vauvan masuun ja nauttia sen aiheuttamasta kikatuksesta
En saa iloita kääntymisestä ja ryömimisestä
En saa opettaa konttaamista, seisomista ja kävelemistä
En saa kutoa töppösiä ja villanuttuja
En saa opetella kestovaippojen ompelua
En saa opettaa pyörällä ajoa, hiihtoa, luistelua ja kengännauhojen solmimista
En saa juosta kiinni pikku vipeltäjää ja napata häntä vauhdista syliini
En saa seurata piirtämistä, askartelua ja maalaamista
En saa kutoa juuri sellaista villapaitaa kuin minun lapseni haluaa
En saa saattaa häntä eskariin ja koulutielle, samalla ikuistaen kaikki hetket kameralla
En saa muistuttaa läksyistä ja oman huoneen siivoamisesta
En saa kertoa hänelle kuinka ylpeä olen ja kuinka paljon häntä rakastan
En saa kertoa hänelle sukumme historiaa ja näyttää vanhoja valokuvia
En saa koskaan sisustaa lastenhuonetta
En saa järjestää lasten kutsuja, rippijuhlia, ylioppilasjuhlia
Ihan vain muutaman mainitakseni. Tiedän, että jään paitsi myös suuresta määrästä huolta ja pelkoa. Se ei kuitenkaan poista surua ja tuskaa siitä mistä joudun luopumaan. Joten älkää tarjotko minulle lohdutukseksi kommenttia "Kyllä teillä on ihan mukavaa kaksinkin" "Kyllä te selviätte kahdestaankin ja pääsette nauttimaan elämästänne".
Puoli vuotta sitten pelkäsin huomattavasti enemmän, että me emme tule selviämään lapsettomuudesta yhdessä. Tuska tulee olemaan liian suuri ja tulemme kumpikin vajoamaan siihen. Pakenemme kumpikin työhön ja etsimme sieltä lohdutusta, unohdusta. Ennen työmatkalle lähtöään Armas pohti, että meidän pitäisi keksiä jotain yhteistä tekemistä. Jotain mikä pitää meidät yhdessä. Olen samaa mieltä, ehkä ostamme sen kauan haaveilemamme pitsihuvilan ja kunnostamme sitä eläkeikään asti. Ehkä vihdoin uskallamme pistää säästöt leviäksi ja lähteä kiertämään maailmaa. Eihän niitä rahoja mihinkään tarvitse säästää, jos emme omaa pikkuista saa.
Suurinta suruani suunnitelmat eivät kuitenkaan poista. En pysty koskaan tarjoamaan Armaalle isyyden iloja. En voi antaa hänelle sitä suurinta lahjaa. Ja se koskee kaikkein eniten.
En saa odotella vatsan pyöristymistä ja iloita siitä
En saa kokea synnytystä enkä imetystä
En saa nuuskia vauvan niskaa ja pusutella poskia
En saa puhaltaa vauvan masuun ja nauttia sen aiheuttamasta kikatuksesta
En saa iloita kääntymisestä ja ryömimisestä
En saa opettaa konttaamista, seisomista ja kävelemistä
En saa kutoa töppösiä ja villanuttuja
En saa opetella kestovaippojen ompelua
En saa opettaa pyörällä ajoa, hiihtoa, luistelua ja kengännauhojen solmimista
En saa juosta kiinni pikku vipeltäjää ja napata häntä vauhdista syliini
En saa seurata piirtämistä, askartelua ja maalaamista
En saa kutoa juuri sellaista villapaitaa kuin minun lapseni haluaa
En saa saattaa häntä eskariin ja koulutielle, samalla ikuistaen kaikki hetket kameralla
En saa muistuttaa läksyistä ja oman huoneen siivoamisesta
En saa kertoa hänelle kuinka ylpeä olen ja kuinka paljon häntä rakastan
En saa kertoa hänelle sukumme historiaa ja näyttää vanhoja valokuvia
En saa koskaan sisustaa lastenhuonetta
En saa järjestää lasten kutsuja, rippijuhlia, ylioppilasjuhlia
Ihan vain muutaman mainitakseni. Tiedän, että jään paitsi myös suuresta määrästä huolta ja pelkoa. Se ei kuitenkaan poista surua ja tuskaa siitä mistä joudun luopumaan. Joten älkää tarjotko minulle lohdutukseksi kommenttia "Kyllä teillä on ihan mukavaa kaksinkin" "Kyllä te selviätte kahdestaankin ja pääsette nauttimaan elämästänne".
Puoli vuotta sitten pelkäsin huomattavasti enemmän, että me emme tule selviämään lapsettomuudesta yhdessä. Tuska tulee olemaan liian suuri ja tulemme kumpikin vajoamaan siihen. Pakenemme kumpikin työhön ja etsimme sieltä lohdutusta, unohdusta. Ennen työmatkalle lähtöään Armas pohti, että meidän pitäisi keksiä jotain yhteistä tekemistä. Jotain mikä pitää meidät yhdessä. Olen samaa mieltä, ehkä ostamme sen kauan haaveilemamme pitsihuvilan ja kunnostamme sitä eläkeikään asti. Ehkä vihdoin uskallamme pistää säästöt leviäksi ja lähteä kiertämään maailmaa. Eihän niitä rahoja mihinkään tarvitse säästää, jos emme omaa pikkuista saa.
Suurinta suruani suunnitelmat eivät kuitenkaan poista. En pysty koskaan tarjoamaan Armaalle isyyden iloja. En voi antaa hänelle sitä suurinta lahjaa. Ja se koskee kaikkein eniten.
6 kommenttia:
Mä mietin blogissani juuri, että miksi lapsettomuus on niin suuri kriisi. Se on, mutta miksi. Tuossa niitä tuli... syitä. Siksi. Noiden asioiden ja niin monen muun takia.
Nuo lauseet sai kyyneleet silmiin...
Voi ei, niin surullista! Pakko kyllä kysyä, että miksi olet menettänyt toivosi? Ethän sitä vielä menetä, ethän? Niin kauan kuin jaksamme uskoa, on mahdollisuuksia. Sanon näin, vaikka itse tiedän sydämessäni kuinka vaikeaa se on uskoa. En ikinä sano, että teillä on hyvä kaksinkin, enkä ikinä väitä, että minulta ei mitään puuttuisi, kun minulla on mieheni. Kuitenkin, on edes jotain, jonka päälle lähteä sirpaleista rakentamaan.
Ei niin pientä toivetta,
ettei sillä ole merkitystä.
Ei niin suurta surua,
ettei sillä sielua muserrettaisi.
Mutta yhtä ei voi sinulta kukaan varastaa; uskoa siihen, että asiat ovat joskus paremmin.
Voi luoja kun alkoi taas kurkkua kuristaa ja tuntuu että vatsa kääntyy väärinpäin, NIIN kipeän tuttuja on jokainen sanoistasi!
Mä vihaan myös sydänjuuriani myöden sitä kun meille sanotaan; "Onneks teillä on toisenne!", "Kyllä te selviätte, ootte selvinny jo niin pajosta muustakin." jne.jne.
Totta on joo se, että me ollaan molemmat kyllä enemmän kun kiitollisia toisistamme, mutta kun me emme voi toisillemme korvata sitä lasta! Me emme luultavasti saa koskaan kokea sitä kaikkea mitä pieni ihminen tuo tullessaan, siitä hetkestä eteenpäin kun ne kaksi viivaa testiin piirtyy.
En voi sanoa muuta kuin jaksamista, sitä minä teille molemmille toivon! Että jokaisesta päivästä(tai ainakin melkein jokaisesta) löytyisi se pienen pieni hyvä asia jonka avulla pääsisi sen pahimman hetken yli.
Sillä kokonaan tästä ei selviä koskaan. Pakko on yrittää siis selvitä hetki kerrallaan. Halauksia!!
Voimanhalauksia valtavasti.
Suurensuuri on pelkonne ja surunne.
"Toivon sinulle, ystäväni,
että surujen suurten jälkeenkin
ilon siiville nousta saisit.
Toivon sinulle, ystäväni,
ettet lakkaisi luottamasta,
vaikka vielä on aivan hämärää,
kevään pelto on roudassa vasta"
Rutistus.
Eksyin tänne toisen blogin kautta ja en osaa muuta kuin jättää ison halin.
Onko toivo todellakin mennyt? :(
Ja anteeksi, että sanon näin, mutta ehkä adoptio...voisiko se olla mahdollista?
Minä vielä toivon teillekin plussaa ja vatsankasvatusta.
Ja voimia, jaksamista ja toivon uudelleen löytämistäkin.
Lähetä kommentti