Ihan ensimmäisenä suuri kiitos kaikille kommentin jättäjille. Niitä on luettu kyyneleet silmissä ja niistä on haettu voimaa. KIITOS!
Sofia kyseli miksi olen menettänyt toivoni. Hyvä kysymys. Valitettavasti en osaa siihen vastata. Tällä hetkellä olotilan valtaa vain suuri suru. Suru ja surumielisyys siitä ettei meille koskaan tule lasta. Kaippa jossain takaraivossa on jäljellä ihan pienen pieni toivo, koska hoitoja haluan jatkaa. Jotenkin tuo tietoisuus siitä, että minun kroppani ei tuota kuin muutaman follikkelin kerralla vei sen suurimman toivon mennessään. Jos muut saavat pakkaseen lähes kymmenen munasolua ja meillä pelataan vain muutamalla, miten meillä voisi olla pienintäkään mahdollisuutta voittaa tämä sota? Meillä aseet ovat niin paljon heikompia tässä taistelussa, että mielessä on käynyt jopa valkoisen lipun heiluttaminen. Mutta ei, vielä en kaiva sitä taskustani ja ala heilutella! Huomenna marssin klinikalle kuulemaan jatkosuunnitelmista. Olo on jännittynyt, mutta uskon vielä tässä vaiheessa kroppani läpäisevän testin. Nythän vain tarkistetaan ettei mitään ole tapahtunut. Siinä kroppani on ainakin toistaiseksi pärjännyt...
Blogin aloittaminen ja varsinkin omien tunteiden julkituominen ei ollut helppo ratkaisu. Mietin sitä kauan. Täytyy tunnustaa, että en olisi uskonut saavani näin paljon tukea ja kannustusta ihmisiltä joita en ole koskaan edes nähnyt! Armaani sanoin, kun hän eräänä iltana luki kommentteja olkani yli, "vielä on olemassa ihmisiä, jotka todella välittävät". Joten kiitos teille kaikille, olette ehdottomasti painonne arvosta kultaa. (Ja kyllä Piuku & Lady masut lasketaan mukaan =D) .
Me olemme tässä rumbassa aika lailla kahdestaan. Toisaalta niinhän se on, tämä on meidän arkeemme ja elämäämme vaikuttava asia. Ei sen kuulukaan rasittaa muita. Tämähän on meidän ongelmamme. Silti joskus iskee suru ja surumielisyys siitä, että emme ole saaneet tukea läheisiltämme. Toisaalta me olemme taivaltaneet elämämme tännekin asti enemmän tai vähemmän yhdessä, vain me kaksi. En tiedä miksi koen yhtäkkiä tuon tuen puuttumisen rankkana, vaikka sitä ilman olemme eläneet jo pitkään. Ehkä tämä asia on vain se mikä lopulta katkaisee kamelin kaulan... vai selänkö se katkaisi?
Toisaalta onhan se tunnustettu tosiasia, että minä ja me olemme tämän ongelmamme kanssa hyvin hankala pari! Itse olen huomannut pikku hiljaa vetäytyväni jonkinlaiseen kuoreen. En jaksa kertoa meidän "tilanteestamme", koska en yksinkertaisesti jaksa enää ottaa vastaan niitä kuuluisia kommentteja. Toisaalta kaikkein läheisimmille ihmisille ei tarvitsekaan olla selittelemässä, he kun eivät asiasta koskaan kysele, vaikka tilanteestamme on heille kerrottu. Tämäkin joskus ihmetyttää, ehkä kyseessä on liian suuri asia keskusteltavaksi? Liian suuri ja liian hankala. Minulle henkilökohtaisesti riittäisi pieni yhteydenotto ja kysymys "Miten olet voinut?" sekä muutama sekunti aikaa edes näytellä kuuntelevansa.
Monalina pohtii blogissaan myös samaa asiaa ja häneltä löytyy hyvä, lukemisen arvoinen linkki. Jäin pohtimaan linkin loppusanoja (kuten taisi Monalinakin).
Sofia kyseli miksi olen menettänyt toivoni. Hyvä kysymys. Valitettavasti en osaa siihen vastata. Tällä hetkellä olotilan valtaa vain suuri suru. Suru ja surumielisyys siitä ettei meille koskaan tule lasta. Kaippa jossain takaraivossa on jäljellä ihan pienen pieni toivo, koska hoitoja haluan jatkaa. Jotenkin tuo tietoisuus siitä, että minun kroppani ei tuota kuin muutaman follikkelin kerralla vei sen suurimman toivon mennessään. Jos muut saavat pakkaseen lähes kymmenen munasolua ja meillä pelataan vain muutamalla, miten meillä voisi olla pienintäkään mahdollisuutta voittaa tämä sota? Meillä aseet ovat niin paljon heikompia tässä taistelussa, että mielessä on käynyt jopa valkoisen lipun heiluttaminen. Mutta ei, vielä en kaiva sitä taskustani ja ala heilutella! Huomenna marssin klinikalle kuulemaan jatkosuunnitelmista. Olo on jännittynyt, mutta uskon vielä tässä vaiheessa kroppani läpäisevän testin. Nythän vain tarkistetaan ettei mitään ole tapahtunut. Siinä kroppani on ainakin toistaiseksi pärjännyt...
Blogin aloittaminen ja varsinkin omien tunteiden julkituominen ei ollut helppo ratkaisu. Mietin sitä kauan. Täytyy tunnustaa, että en olisi uskonut saavani näin paljon tukea ja kannustusta ihmisiltä joita en ole koskaan edes nähnyt! Armaani sanoin, kun hän eräänä iltana luki kommentteja olkani yli, "vielä on olemassa ihmisiä, jotka todella välittävät". Joten kiitos teille kaikille, olette ehdottomasti painonne arvosta kultaa. (Ja kyllä Piuku & Lady masut lasketaan mukaan =D) .
Me olemme tässä rumbassa aika lailla kahdestaan. Toisaalta niinhän se on, tämä on meidän arkeemme ja elämäämme vaikuttava asia. Ei sen kuulukaan rasittaa muita. Tämähän on meidän ongelmamme. Silti joskus iskee suru ja surumielisyys siitä, että emme ole saaneet tukea läheisiltämme. Toisaalta me olemme taivaltaneet elämämme tännekin asti enemmän tai vähemmän yhdessä, vain me kaksi. En tiedä miksi koen yhtäkkiä tuon tuen puuttumisen rankkana, vaikka sitä ilman olemme eläneet jo pitkään. Ehkä tämä asia on vain se mikä lopulta katkaisee kamelin kaulan... vai selänkö se katkaisi?
Toisaalta onhan se tunnustettu tosiasia, että minä ja me olemme tämän ongelmamme kanssa hyvin hankala pari! Itse olen huomannut pikku hiljaa vetäytyväni jonkinlaiseen kuoreen. En jaksa kertoa meidän "tilanteestamme", koska en yksinkertaisesti jaksa enää ottaa vastaan niitä kuuluisia kommentteja. Toisaalta kaikkein läheisimmille ihmisille ei tarvitsekaan olla selittelemässä, he kun eivät asiasta koskaan kysele, vaikka tilanteestamme on heille kerrottu. Tämäkin joskus ihmetyttää, ehkä kyseessä on liian suuri asia keskusteltavaksi? Liian suuri ja liian hankala. Minulle henkilökohtaisesti riittäisi pieni yhteydenotto ja kysymys "Miten olet voinut?" sekä muutama sekunti aikaa edes näytellä kuuntelevansa.
Monalina pohtii blogissaan myös samaa asiaa ja häneltä löytyy hyvä, lukemisen arvoinen linkki. Jäin pohtimaan linkin loppusanoja (kuten taisi Monalinakin).
Lapsi on suuri lahja. Elämä antaa monenlaisia lahjoja, mutta ei kenellekään kaikkea. Elämä voi olla rikasta ja monipuolista, vaikka kaikki toiveet eivät toteudu. Surun synkimpinä hetkinä kaikki muu kuitenkin menettää merkityksensä. Surutyölle on osattava antaa oma tilansa ja riittävästi aikaa.
5 kommenttia:
Tuo läheisten tuki tai lähinnä sen puuttuminen on todella kipeä asia. Vaikka sitä tukea muualta irtoaa, jostain kumman syystä kuitenkin sitä odottaa että ne tärkeimmät ihmiset olisivat jakamassa surut -ja ilot.
*hali*
Niin. Tuki läheisiltä on asia, jota meistä jokainen kaipaa. Saman asian kanssa minäkin kamppailin, kun lopulta tie meni välirikkoon ystäväni kanssa. Nähtävästi kumpikaan meistä ei kokenut saavansa tukea. Elämä muuttuu ja ihmiset muuttuvat.
Kiitos kommenteistasi blogiin! Mitäpä niistä olisi suuttumaan käynyt, hyviä kommentteja. :)
Jälleen kerran NIIN tuttua tekstiä! Meillähän on myös toi sama tilanne et mä "tuotan" tosi huonosti munia ja vaik niitä tulis enemmänkin niin alkioiksi asti ei pääse kuin korkeintaan kolme (ja tämä on tapahtunut yhden ainoan kerran), eli yhden kerran olemme saaneet yhden alkion pakkaseen. Ne jotka kehittyvät alkioiksi asti, ovat nekin raukat todella huonolaatuisia joten liekö tuo nyt niin suuri ihme jos ei aina jaksa uskoa.
Meillä on samanlainen tilanne tuon tuki asiankin suhteen, osan ihmisistä mä olen sulkenut itse pois, osa on vain hävinnyt. Ja se tekee kipeää. Ei meille soita kukaan ja kysy että kuinka te jaksatte, ei kysele mitä meille kuuluu. Joku saattaa joskus kysyä että missä vaiheessa hoidot menee mut olen alkanut vastailemaan niihin kysymyksiin aika ympäripyöreitä, miksi mun pitäis tilittää meidän tilanne jos ihmistä ei kiinnosta sekään kuinka me voidaan?!
No joo, ite oon varmasti aiheuttanut paljonkin siitä että toiset on vaan kadonneet ympäriltä, ollaan myöskin vetäydytty tosi paljon omiin oloihin. Kumpa sen osaiskin aina löytää sen kultaisen keskitien!
Niinhän tää elämä menee, toiset ihmiset on sun elämässäs kauemmin kun toiset! Yritetään kuitenkin jaksaa, mennään päivä kerrallaan eteenpäin ja toivotaan että elämällä olis meille vielä jymy-yllätys takatataskussa :) Voima halauksia!!
Tuttua tekstiä parisuhdeajoiltani.Kaipasin myös läheisteni tukea,mutta itse tein sen virheen etten kertonut kenellekkään.Minusta tuntui ettei voi kertoa kun mukana oli myös toinen osapuoli.Käperryin yksinäisyyteen.
Nyt kun yritän yksin vuosien tauon jälkeen(7-vuotta edellisestä ivf:stä)on monet asiat jääneet pois kuten mm. odotuspaineet(tämä oli minulle yllätys).
Kerroin aikomuksestani lähimmäisilleni ja yllätyin kun sain tuen taakseni.He kyselevät miten menee.Ei niitä klise-lauseita vaan aitoa välittämistä.Uskonkin etten olisi saanut samanlaista tukea parisuhteen aikana vaikka olisinkin kertonut lähimmäisilleni.He olisivat pikemminkin säälineet.
Minäkin menetin toivoni aikoinaan ja ajattelin etten koskaan pääse yli tästä lapsettomuudesta,mutta siitä pääsee yli viimeistään sillon kun biologinen kello on lakannut käymästä.Vaikeinta on se kun tietää että toinen haluaa lapsen myös mutta ei itse pysty sitä antamaan toiselle vaikka kuinka haluaisi.
Koetan sanoa että sinulla on niin kauan toivoa kun kroppasi sen sallii(ikä ei tule vastaan).Yksikin hedelmöittynyt munasolu saattaa tuoda lapsen.Onhan olemassa myös lahjoitetut munasolut,jos pääsee sen yli ettei lapsi ole biologisesti oma.
*rutistellaan taas*
Tää lähettää voimaa. Niin ja kiittää kauniista sanoista.
Lähetä kommentti