Kiitos taas kerran kaikista kommenteista ja huolenpidosta! Ne todella auttavat jaksamaan!!
Eilen oli sitten se toinen ultra. Aika oli 8:15 eli aamun ensimmäinen aika. Armas onnistui monen mutkan kautta siirtämään omaa aamun työtapaamistaan puolella tunnilla ja kuvittelimme, että pääsemme yhdessä klinikalle. Olimme varautuneet keskustelemaan Kirurgini kanssa jatkosta. Olin varautunut tämän yrityksen loppumiseen ja jatkon pohtimiseen. Mielessä risteili Kirurgin mainitsemat luovutetut munasolut, endometrioosin hoitaminen jatkossa, mahdolliset tulevat syöpäriskit ja jopa kohdun ja munasarjan poisto syövät välttääkseni. Pää oli siis aika lailla täynnä ajatuksia ja kysymyksiä. Siksi myös Armas halusi ehdottomasti olla paikalla.
Siellä siis istuimme ja odotimme. Kuvittelimme pääsevämme ajoissa sisälle, koska kyseessähän oli aamun ensimmäinen aika! No, näin ei käynyt. Kello kävi eikä kutsua tullut. Lopulta Armas joutui lähtemään töihin ja minä jäin yksin odottelemaan. Tässä vaiheessa toivoin, että paikalla olisi sijaislääkäri, koska olimme yhdessä päättäneet puhua jatkosta vain Kirurgini kanssa. Olimme päättäneet tarvittaessa varata erikseen ajan juuri Kirurgilta, jos hän ei nyt olisi paikalla.
Lopulta minut huudettiin sisälle ja paikalla oli oma hoitajani sekä sijaislääkäri. Tällä kertaa sijaislääkäri yllättäen vaihtoi kättelyn jälkeen muutaman sanan ennen kuin kehoitti riisumaan. Ja minä suurin piirtein avasin vetoketjuani, kun huomasin hänet pöydän takana... No, lääkkeiden määrien tarkistamisen jälkeen kiipesin jälleen kerran pöydälle. Sijaislääkäri totesi yllättäen, että täällä on kaksi follikkelia. Itse tajusin vain hämmästyneenä sanoa "Mitä?".
Eli tarjolla olisi kaksi follikkelia, kooltaan 20mm ja 18mm. Sijaislääkäri arveli toisen olleen viimeksi piilossa sen toisen takana. Kehoitti minuakin katsomaan ruudulta miten toista on vaikea nähdä. Punktio sovittiin keskiviikoksi ja minun piti piikittää Pregnylia jo heti eilen illalla. Voitte varmaan kuvitella miten liitelin klinikalta ulos soittamaan Armaalle! Liitelin hieman liian korkealla, koska kesken matkaa puhelimeni soi, klinikalta soitettiin. Olin unohtanut odottaa papereita, jotka pitää viedä keräysklinikalle...
Onnen tunne ja liitely kesti vain hetken. Sitten se jymähti. Mitä jos follikkelit ovatkin tyhjiä? Mitä jos emme pääse vieläkään istutukseen asti? Pelko pamahti vasten kasvoja kylmänä ja kovana. Onko elämä todella niin julmaa? Meille annetaan pientä toivoa ja sitten ammutaan nauraa räkättäen alas? Juuri kun saimme itsemme edes heikosti karsittua kokoon edellisen alas ampumisen jäljiltä... Toisaalta eipä tässä muutakaan vaihtoehtoa ole. Nyt vain toivoa ei edes uskalla ajatella, päälimmäisenä tunteena on pelko. Niin suuri pelko, että se kuristaa vatsassa asti.
Eilen oli sitten se toinen ultra. Aika oli 8:15 eli aamun ensimmäinen aika. Armas onnistui monen mutkan kautta siirtämään omaa aamun työtapaamistaan puolella tunnilla ja kuvittelimme, että pääsemme yhdessä klinikalle. Olimme varautuneet keskustelemaan Kirurgini kanssa jatkosta. Olin varautunut tämän yrityksen loppumiseen ja jatkon pohtimiseen. Mielessä risteili Kirurgin mainitsemat luovutetut munasolut, endometrioosin hoitaminen jatkossa, mahdolliset tulevat syöpäriskit ja jopa kohdun ja munasarjan poisto syövät välttääkseni. Pää oli siis aika lailla täynnä ajatuksia ja kysymyksiä. Siksi myös Armas halusi ehdottomasti olla paikalla.
Siellä siis istuimme ja odotimme. Kuvittelimme pääsevämme ajoissa sisälle, koska kyseessähän oli aamun ensimmäinen aika! No, näin ei käynyt. Kello kävi eikä kutsua tullut. Lopulta Armas joutui lähtemään töihin ja minä jäin yksin odottelemaan. Tässä vaiheessa toivoin, että paikalla olisi sijaislääkäri, koska olimme yhdessä päättäneet puhua jatkosta vain Kirurgini kanssa. Olimme päättäneet tarvittaessa varata erikseen ajan juuri Kirurgilta, jos hän ei nyt olisi paikalla.
Lopulta minut huudettiin sisälle ja paikalla oli oma hoitajani sekä sijaislääkäri. Tällä kertaa sijaislääkäri yllättäen vaihtoi kättelyn jälkeen muutaman sanan ennen kuin kehoitti riisumaan. Ja minä suurin piirtein avasin vetoketjuani, kun huomasin hänet pöydän takana... No, lääkkeiden määrien tarkistamisen jälkeen kiipesin jälleen kerran pöydälle. Sijaislääkäri totesi yllättäen, että täällä on kaksi follikkelia. Itse tajusin vain hämmästyneenä sanoa "Mitä?".
Eli tarjolla olisi kaksi follikkelia, kooltaan 20mm ja 18mm. Sijaislääkäri arveli toisen olleen viimeksi piilossa sen toisen takana. Kehoitti minuakin katsomaan ruudulta miten toista on vaikea nähdä. Punktio sovittiin keskiviikoksi ja minun piti piikittää Pregnylia jo heti eilen illalla. Voitte varmaan kuvitella miten liitelin klinikalta ulos soittamaan Armaalle! Liitelin hieman liian korkealla, koska kesken matkaa puhelimeni soi, klinikalta soitettiin. Olin unohtanut odottaa papereita, jotka pitää viedä keräysklinikalle...
Onnen tunne ja liitely kesti vain hetken. Sitten se jymähti. Mitä jos follikkelit ovatkin tyhjiä? Mitä jos emme pääse vieläkään istutukseen asti? Pelko pamahti vasten kasvoja kylmänä ja kovana. Onko elämä todella niin julmaa? Meille annetaan pientä toivoa ja sitten ammutaan nauraa räkättäen alas? Juuri kun saimme itsemme edes heikosti karsittua kokoon edellisen alas ampumisen jäljiltä... Toisaalta eipä tässä muutakaan vaihtoehtoa ole. Nyt vain toivoa ei edes uskalla ajatella, päälimmäisenä tunteena on pelko. Niin suuri pelko, että se kuristaa vatsassa asti.
6 kommenttia:
Voi apua! Ihanaa! Huimaa! Mahtavaa! Vautsi!
Komiat follikkelit, kyllä noista sietääkin nyt iloita! Ei ole mikään helppo homma siirtää pelkoa syrjään, se on siitä veemäinen kaveri että istua takertuu olkapäällä kyllä hyvinkin jymäkästi. Mutta pelosta huolimatta koitathan jaksaa edessä olevat piinaavat päivät!
Sanomattakin selvää että toivon ihan älyttömästi että tätä toivonhippusta ei ole annettu teille vain lainaan, vaan saisitte sen nyt pysyvästi omaksenne <3 Pidän peukut pystyssä. Olet mielessä!
MAHTAVAA!!!! Oli viel pakko tulla ennen nukkuun menoo vilkaseen ja et usko kuinka onnelliseks tulin kun luin sun postauksen!!!!!!
Meillehän kävi ihan juuri noin silloin kun meille tehtiin ensimmäinen stimulaatio(tehtiin ensimmäinen IVF jolloin huomattiin että mun munasolut ei hedelmöity ilman ICSI:ä). Munasoluja ei näkynyt ultrassa kuin yksi onneton mutta punktiossa niitä löytyi kolme!
Mä juuri kerroin Murullekin teidän tilanteesta ja sanoin että mä NIIN lujaa toivon että te onnistuisitte!!! Mulla on ollu oikein taas ranteet auki-päivä mutta sä ja sun munasolut pelasti tän päivän :) KIITOS!!!!
Halauksia, ootte ajatuksissa!!!!
Ai niin, se unohtui sanoa että tsemppiä huomiseen punktioon!!!!!
Olihan aikakin teidänkin välillä saada hyviä uutisia!!! Tuli hymy huulille ja mieleen, kun luki tämän kirjoituksen. :) Jospa tässä maailman menossa olisikin jotain järkeä?
Se on vaikeaa - tasapainoilla pelon ja toivon kanssa. Se on niin sanoinkuvaamattoman vaikeaa!
Onnea matkaan punktioon! Mä pidän peukkuja, voit uskoa sen.
Moi,
ja tsemppiä hoitoon! Toivotaan, että onnistutte ja saatte maailman parhaan joululahjan!
Jäin miettimään kommenttiasi syövästä. Onko siis hoitoihin liittyen joku suurempi riski sairastua syöpään vai mihin se liittyy? Itsekin olen vaikean endon "uhri" ja parasta aikaa hoidoissa. Siksi kiinnostaa...
Anonyymille tiedoksi, että muistan jostain lukeneeni endon ja kohtusyövän "liitosta". En ole tästä kyllä ihan sata varma.
Otan asiasta ja riskeistä matkan varrella varmasti enemmän selvää ja kirjoittelen niistä sitten myöhemmin tänne blogiin.
Tsemppiä hoitoihin ja endon kanssa elämiseen!
Lähetä kommentti