Tunteiden vuoristorata

Meillä tehtiin negatiivisen testituloksen jälkeen päätös ettei joulua valmistella tuttuun tapaan. Yksinkertaisesti kummallakaan ei riittänyt energiaa ja voimia toteuttaa edellisvuotisten mukaista joulua. Olemme jo useamman vuoden viettäneet joulua kahdestaan omassa kodissamme. Olemme nauttineet omien perinteiden luomisesta ja joulun valmistelusta. Joka joulu on suunniteltu aattoillan menu ja koristeiden värimaailma. Olin tänä vuonnakin jo marraskuussa ostanut ison läjän uusia kuusenkoristeita. Kuusen väritys piti olla valkoinen, vaaleansininen ja hopea.

Päätös oli rankka ja ainakin minulle surullinen, koska olen aina nauttinut yhteisistä jouluistamme. Minulle on ollut tärkeää laittaa kotia - siivota ja koristella. Päätös oli kuitenkin oikea. Oloni oli aatonaattona todella huono; voin pahoin, minua huimasi, välillä oli kuuma välillä kylmä ja olin todella väsynyt. Yritin illalla siivota, mutta se oli lähinnä huvittavaa. Sain yhden tavaran paikoilleen ja istuin 5 minuuttia sohvalla huilaamassa. Imuroin yhden huoneen ja istuin 15 minuuttia keräämässä voimia. Lopulta oli pakko luovuttaa. Emme siis hakeneet kuusta emmekä koristelleet kotia. Sovimme, että teemme sen sitten vaikka uudeksi vuodeksi, jos voimia on.

Onneksi oloni oli parempi aattona. Saimme laitettua jouluruokia ja nautimme hiljaisuudesta (naapuri lopultakin lähti pois pyhiksi, aattoaamusta lähtien on ollut ihanan hiljaista) ja toisistamme. Jaoimme lahjat ja vain olimme. Ilta meni pötkötellessä ja syödessä. Ei siis paha ilta, vaikka joulutunnelma ei ollutkaan täydellinen.

Joulupäivänä aloin ihmetellä, kun vuotoa ei vain kuulunut, vaikka olin ollut jo viisi päivää ilman Lugesteroneja. Jopa googletin miten pian vuodon pitäisi alkaa. Alkoi ihan rehellisesti ottamaan pannuun, että nyt on kroppakin sitten mennyt lopullisesti sekaisin näistä hoidoista!! Minä kun olen ollut koko ikäni lähes kellon tarkka. Pää tuntui hajoavan ajatuksiin ja taustalla kummitteleviin pieniin toiveisiin, jotka järki heti suureen ääneen kumosi...

Lopulta päädyimme iltalenkillä apteekin kulmille ja kävimme ostamassa testin. Armas istui sohvalla eikä edes noussut katsomaan, kun minä puuhasin vessassa. Huutelin hänelle vain koska pitäisi mitata aikaa ja taas "kuinka kauan nyt on mennyt?". Vasta siinä vaiheessa, kun aloin nauraa vessassa, tajusi Armas tulla paikalle. Ja mitä se tikku sitten näyttikään...