Leikkauksen jälkeinen päivä
Aamulla luokseni tulee uusi hoitaja, joka esittelee itsensä ja kertoo olevansa minun hoitajani. Hän antaa aamulääkkeet ja poistuu. Aamiaista jaetaan. Huonetoverini nousee syömään ja ruoanjakaja kyselee mitä minä haluaisin syödä aamiaiseksi. Kysyn hämmästyneenä saanko syödä ja miten se onnistuu, kun en saa nousta. Ruoanjakaja valittelee ettei osaa vastata, kun hän vain jakaa ruokaa. Hälyttää paikalle hoitajani, joka kommentoi "eikun ylös vain ja syömään". Nousen hieman vaivalloisesti ja maailma pyörähtää. Hoitaja katselee parin askeleen päässä ja kehoittaa katselemaan ylöspäin niin ei heikota. Saan itseni joten kuten ylös ja tarjottimen eteeni - hitain hieman kankein liikkein. Tässä vaiheessa hoitaja sanoo tulevansa poistamaan katetrin ihan kohta ja katoaa paikalta. Syön varovasti, koska välillä maailma pyörii. Huonetoverini huhuilee verhontakaa, että onko kaikki hyvin, jos on pidemmän aikaa hiljaista... ihana. Muuten oloni on hyvä. Syönnin jälkeen jopa niin hyvä, että tekisi mieli päästä liikenteeseen. Hoitajaa ei kuitenkaan näy. Asetun takaisin makuulle, kun en jaksa odotella. Katselemme huonetoverin kanssa aamuohjelmia. Lopulta hoitaja tulee, nappaa sängyn laidan yli roikkuvasta katetriletkusta ja kiskaisee. Ihan pieni auts. Kommentoin jopa ääneen, että jos olisin tiennyt sen lähtevän noin helposti, olisin voinut poistaa sen ihan itsekin. Hoitaja heittää sängynlaidalle vaatteet ja valittelee ettei ole ihan sopivaa kokoa. Kyselen voisinko mennä suihkuun, mutta hoitaja kehoittaa odotelemaan ainakin seuraavaan päivään ja poistuu. Harmittaa, koska olo ei ole puhtain. Saan kuin saankin vaatteet päälleni, sukkien pukeminen on taitolaji, kun et voi katsoa yhtään alas. Piste ruoanjakajalle, miinus hoitajalle.
Kirurgini ilmestyy sänkyni laidalle aamusta. Kyselee vointia ja kertoo hieman leikkauksen kulusta. Kun hän saa tietää ettei Armaani ole vielä tullut, lupaa tulla iltapäivällä uudestaan osastolle. Voisimme silloin kolmistaan keskustella rauhassa. Kirurgini poistuu ja huonetoverini on pettynyt, kun tajuaa ettei kyseessä ollut hänen kirurginsa. Hän joutuisi vieläkin odottelemaan tietojaan. Minut heräämöstä hakenut hoitaja tulee huoneeseen. Mitään sanomatta käärii vasenta hihaani ylös ja laittaa piikin. Katselen todella hämmästyneenä ja tokaisen "Anteeksi, mitähän mahdoit laittaa?". Hoitaja vaikuttaa närkästyneeltä ja vastaa ruiskeen olevan ihan normaali käytäntö, estää leikkauksen jälkeisten veritulppien syntyä. Kiitän tiedosta ja hoitaja poistuu. Apua! Haluan täältä pois. En ole koskaan pitänyt sairaaloista, en halua olla vain lihaklöntti sängyssä ilman identiteettiä ja ihmisarvoa. Onneksi Armaani tulee osastolle. Minä aloitan kävelyn pitkin osaston käytävää. Ensin Armaaseen tukien, sitten seinässä olevaan kaiteeseen ja seinään tukien, lopulta ilman tukea. Olo paranee yllättävän nopeasti, kun vain jaksan kävellä hiljaa edestakaisin käytävää. Piste kirurgille, miinuksia hoitajalle.
Huonetoverini hoitaja kehoittaa huonetoveriani menemään suihkuun "Kyllä minä tarvittaessa autan ja siellä on tanko. Tulee parempi olo, kun on puhdas". Lisäksi hän auttaa huonetoverilleni vaatteet päälle, kyselee vointia ja kannustaa nousemaan ylös. Minä seuraan vierestä hieman kateellisena. Huonetoverini suihkureissun ja minun käytäväkävelyn jälkeen makoilemme sängyllä ja juttelemme tovin. Selviää ettei hän ole vielä edes nähnyt kirurgiaan, kun leikkaus oli viivästynyt eikä kirurgi ollut tullut käymään ennen sitä. Huonetoverini vaikutti tyytymättömältä. Lopulta huonetoverini kirurgi saapuu. Kertoilee leikkauksen kulusta ja huoneesta lähtiessään huikkaa minulle, että onko oma kirurgini käynyt. Vastaan myöntävästi ja hän kommentoi siihen, että ajatteli vain, jos en ole saanut tietoja, olisi hän voinut kertoa "kun minäkin kurkkasin sinne sinun vatsaasi". En kehtaa sanoa huonetoverilleni, että minähän se sitten olin ollut hänen leikkauksensa viivästymisen syy... Piste huonetoverini hoitajalle, miinus hänen kirurgilleen ja minulle!
Omaa hoitajaani en paljoa näe. Hän käy muutaman kerran kysymässä olenko käynyt vessassa. Iltapäivällä pistän hiljaa jo omia vaatteita päälleni, koska vakaa aikomukseni on päästä kotiin. Kirurgini tulee osastolle, kun notkumme Armaani kanssa käytävällä. Kirurgi näkee meidät ja kommentoi, että sinullahan on jo omat vaatteet päällä. Tunnustan tehneeni sen ilman lupaa, johon kirurgi "En ihmettele. Ei nuo sairaalan vaatteet niin kivoja ole". Hän kysyy olisiko meillä aikaa keskustella ja siirrymme kirurgin huoneeseen juttelemaan. Keskustelussa selviää, että endometrioosi oli pahasti levinnyt ja koko vasen munasarja piti poistaa. Kirurgi vaikuttaa kiireettömältä ja selittää asiat selkokielellä. Vastailee myös minun ja Armaani esittämiin kysymyksiin. Kyselee vointiani ja näyttää hämmästyneeltä, kun kerron kaipaavani vain suihkua, mutta parempi se on kai kärvistellä huomiseen. Kirurgista suihkuun voi hyvin mennä ja itse asiassa siellä olisikin hyvä käydä huuhtelemassa haavoja. Kysyn voinko tehdä sen kotona ;) ja saan siihen luvan. Tilanteemme huomioiden kirurgi kyselee olemmeko miettineet lapsettomuushoitoja. Kertoo merkinneensä meidän hoitoihin jo ennen leikkausta, koska ikäni kolkuttelee uhkaavasti hoitoon pääsyn maksimirajoja. Eli hoitoihin pääsisimme, jos vain itse haluamme. Varaamme ajan klinikalta, kirurgini olisi meidän hoitava lääkäri! Päät hieman sekaisin tiedosta, pakkaan tavarani ja lähdemme kotiin. Pisteitä kirurgille ja miinus hoitajalle.
Valivalivalitusta
Lopuksi hieman kritiikkiä omien kokemusteni perusteella. Nämä perustuvat siis vain ja ainoastaan omiin kokemuksiini, muilla voi olla ja toivottavasti on parempaa sanottavaa asioihin liittyen.
Ennen leikkausta kävin sairaalassa ko. osastolla saamassa lisätietoa leikkauksesta ja sairaalassaoloajastani. Minun piti käydä verikokeissa ja nähdä kirurgini. Minua haastatteli "omaksi hoitajakseni" esittäytyvä nuori nainen, joka täytti haastattelussa saman lapun, jonka itse olin täyttänyt jo kahteen eri kertaan ennen haastattelua. Eli samat allergiat ja asiat kirjattiin jo kolmannen kerran ylös. Tämän hoitajan näin muuten seuraavan kerran, kun olin lähdössä kotiin... Kaikista papereiden täyttelystä huolimatta en saanut kertaakaan minulle sopivaa ruokaa. Onneksi ruoanjakaja aina onnistui taikomaan edes jotain syötävää. Luulisi sairaanhoitajien tajuavan, jos potilas on allerginen ja on jo vuosia ollut kasvisyöjä, ettei hän voi syödä "edes vähän" lihasoppaa! Tuollaisia kommentteja olen tottunut saamaan, mutta en uskonut niin kuulevani sairaanhoitajan suusta. Varsinkin, jos ko. ihmiselle on juuri tehty leikkaus, hän ei varmasti siinä vaiheessa halua rasittaa kroppaansa lisää syömällä allergisoivia aineita ja lihaa, jota elimistö tuskin mielellään ottaa siinä vaiheessa monen vuoden tauon jälkeen vastaan... En missään nimessä halua olla nipo, ihmetyttää vain miksi asioita kysellään ja niitä kovasti kirjataan ylös, jos niitä ei kuitenkaan lueta ja huomioida.
Osaston toiminta näytti kaiken kaikkiaan aika kaoottiselta ja uskomattominta oli potilaan "katoaminen". Tätä episodia seurasin, kun istuskelin aulassa enimmän osaa päivästä. Ilmeisesti osaston sisäinen ilmapiiri ei ollut parhaimmasta päästä. Minua henkilökohtaisesti ärsytti tämän "minun hoitajani" haastattelutilanteessa esittämä kommentti miten "heidän kirurgeihin ei voi aina luottaa", kun yksi papereistani oli hetken kadoksissa. Kommentoinkin tähän, että olen itse kyllä saanut kirurgeista erittäinkin ammattitaitoisen kuvan. Tuollainen kommentti antaa muuten varmaan potilaalle todella levollisen ja hyvän olon ennen leikkausta! Paperi löytyi lopulta toisen hoitajan hallusta... Minua juoksutettiin edestakaisin ihan turhaan. Kävin muun muassa sairaalan labran ovella vain todetakseni, että se on mennyt jo kiinni... takaisin osastolle lähetettä hakemaan. Uskomatonta, että hoitajat eivät muista edes oman sairaalansa laboratorion aukioloaikoja... Tämä siinä vaiheessa, kun olin odotellut jo kahdeksan tuntia (ilman ruokaa), että vihdoin pääsisin kotiin.
Kuten aiemminkin on käynyt selväksi, olen itse erittäin tyytyväinen kirurgini toimintaan ja lopulta sehän se on tärkeintä. Onneksi hoitajienkin joukossa oli ihania ihmisiä, ettei usko koko järjestelmään katoa. Loppupisteitä on turha laskea, koska sanomattakin on selvää, että ylivoimainen voittaja koko prosessin aikana oli oma Armas! Armaalle suuret kiitokset huolenpidosta ja välittämisestä. Pahoittelut, että lomaviikko ei varmasti ollut hänen elämänsä rentouttavin ja mukavin.
Aamulla luokseni tulee uusi hoitaja, joka esittelee itsensä ja kertoo olevansa minun hoitajani. Hän antaa aamulääkkeet ja poistuu. Aamiaista jaetaan. Huonetoverini nousee syömään ja ruoanjakaja kyselee mitä minä haluaisin syödä aamiaiseksi. Kysyn hämmästyneenä saanko syödä ja miten se onnistuu, kun en saa nousta. Ruoanjakaja valittelee ettei osaa vastata, kun hän vain jakaa ruokaa. Hälyttää paikalle hoitajani, joka kommentoi "eikun ylös vain ja syömään". Nousen hieman vaivalloisesti ja maailma pyörähtää. Hoitaja katselee parin askeleen päässä ja kehoittaa katselemaan ylöspäin niin ei heikota. Saan itseni joten kuten ylös ja tarjottimen eteeni - hitain hieman kankein liikkein. Tässä vaiheessa hoitaja sanoo tulevansa poistamaan katetrin ihan kohta ja katoaa paikalta. Syön varovasti, koska välillä maailma pyörii. Huonetoverini huhuilee verhontakaa, että onko kaikki hyvin, jos on pidemmän aikaa hiljaista... ihana. Muuten oloni on hyvä. Syönnin jälkeen jopa niin hyvä, että tekisi mieli päästä liikenteeseen. Hoitajaa ei kuitenkaan näy. Asetun takaisin makuulle, kun en jaksa odotella. Katselemme huonetoverin kanssa aamuohjelmia. Lopulta hoitaja tulee, nappaa sängyn laidan yli roikkuvasta katetriletkusta ja kiskaisee. Ihan pieni auts. Kommentoin jopa ääneen, että jos olisin tiennyt sen lähtevän noin helposti, olisin voinut poistaa sen ihan itsekin. Hoitaja heittää sängynlaidalle vaatteet ja valittelee ettei ole ihan sopivaa kokoa. Kyselen voisinko mennä suihkuun, mutta hoitaja kehoittaa odotelemaan ainakin seuraavaan päivään ja poistuu. Harmittaa, koska olo ei ole puhtain. Saan kuin saankin vaatteet päälleni, sukkien pukeminen on taitolaji, kun et voi katsoa yhtään alas. Piste ruoanjakajalle, miinus hoitajalle.
Kirurgini ilmestyy sänkyni laidalle aamusta. Kyselee vointia ja kertoo hieman leikkauksen kulusta. Kun hän saa tietää ettei Armaani ole vielä tullut, lupaa tulla iltapäivällä uudestaan osastolle. Voisimme silloin kolmistaan keskustella rauhassa. Kirurgini poistuu ja huonetoverini on pettynyt, kun tajuaa ettei kyseessä ollut hänen kirurginsa. Hän joutuisi vieläkin odottelemaan tietojaan. Minut heräämöstä hakenut hoitaja tulee huoneeseen. Mitään sanomatta käärii vasenta hihaani ylös ja laittaa piikin. Katselen todella hämmästyneenä ja tokaisen "Anteeksi, mitähän mahdoit laittaa?". Hoitaja vaikuttaa närkästyneeltä ja vastaa ruiskeen olevan ihan normaali käytäntö, estää leikkauksen jälkeisten veritulppien syntyä. Kiitän tiedosta ja hoitaja poistuu. Apua! Haluan täältä pois. En ole koskaan pitänyt sairaaloista, en halua olla vain lihaklöntti sängyssä ilman identiteettiä ja ihmisarvoa. Onneksi Armaani tulee osastolle. Minä aloitan kävelyn pitkin osaston käytävää. Ensin Armaaseen tukien, sitten seinässä olevaan kaiteeseen ja seinään tukien, lopulta ilman tukea. Olo paranee yllättävän nopeasti, kun vain jaksan kävellä hiljaa edestakaisin käytävää. Piste kirurgille, miinuksia hoitajalle.
Huonetoverini hoitaja kehoittaa huonetoveriani menemään suihkuun "Kyllä minä tarvittaessa autan ja siellä on tanko. Tulee parempi olo, kun on puhdas". Lisäksi hän auttaa huonetoverilleni vaatteet päälle, kyselee vointia ja kannustaa nousemaan ylös. Minä seuraan vierestä hieman kateellisena. Huonetoverini suihkureissun ja minun käytäväkävelyn jälkeen makoilemme sängyllä ja juttelemme tovin. Selviää ettei hän ole vielä edes nähnyt kirurgiaan, kun leikkaus oli viivästynyt eikä kirurgi ollut tullut käymään ennen sitä. Huonetoverini vaikutti tyytymättömältä. Lopulta huonetoverini kirurgi saapuu. Kertoilee leikkauksen kulusta ja huoneesta lähtiessään huikkaa minulle, että onko oma kirurgini käynyt. Vastaan myöntävästi ja hän kommentoi siihen, että ajatteli vain, jos en ole saanut tietoja, olisi hän voinut kertoa "kun minäkin kurkkasin sinne sinun vatsaasi". En kehtaa sanoa huonetoverilleni, että minähän se sitten olin ollut hänen leikkauksensa viivästymisen syy... Piste huonetoverini hoitajalle, miinus hänen kirurgilleen ja minulle!
Omaa hoitajaani en paljoa näe. Hän käy muutaman kerran kysymässä olenko käynyt vessassa. Iltapäivällä pistän hiljaa jo omia vaatteita päälleni, koska vakaa aikomukseni on päästä kotiin. Kirurgini tulee osastolle, kun notkumme Armaani kanssa käytävällä. Kirurgi näkee meidät ja kommentoi, että sinullahan on jo omat vaatteet päällä. Tunnustan tehneeni sen ilman lupaa, johon kirurgi "En ihmettele. Ei nuo sairaalan vaatteet niin kivoja ole". Hän kysyy olisiko meillä aikaa keskustella ja siirrymme kirurgin huoneeseen juttelemaan. Keskustelussa selviää, että endometrioosi oli pahasti levinnyt ja koko vasen munasarja piti poistaa. Kirurgi vaikuttaa kiireettömältä ja selittää asiat selkokielellä. Vastailee myös minun ja Armaani esittämiin kysymyksiin. Kyselee vointiani ja näyttää hämmästyneeltä, kun kerron kaipaavani vain suihkua, mutta parempi se on kai kärvistellä huomiseen. Kirurgista suihkuun voi hyvin mennä ja itse asiassa siellä olisikin hyvä käydä huuhtelemassa haavoja. Kysyn voinko tehdä sen kotona ;) ja saan siihen luvan. Tilanteemme huomioiden kirurgi kyselee olemmeko miettineet lapsettomuushoitoja. Kertoo merkinneensä meidän hoitoihin jo ennen leikkausta, koska ikäni kolkuttelee uhkaavasti hoitoon pääsyn maksimirajoja. Eli hoitoihin pääsisimme, jos vain itse haluamme. Varaamme ajan klinikalta, kirurgini olisi meidän hoitava lääkäri! Päät hieman sekaisin tiedosta, pakkaan tavarani ja lähdemme kotiin. Pisteitä kirurgille ja miinus hoitajalle.
Valivalivalitusta
Lopuksi hieman kritiikkiä omien kokemusteni perusteella. Nämä perustuvat siis vain ja ainoastaan omiin kokemuksiini, muilla voi olla ja toivottavasti on parempaa sanottavaa asioihin liittyen.
Ennen leikkausta kävin sairaalassa ko. osastolla saamassa lisätietoa leikkauksesta ja sairaalassaoloajastani. Minun piti käydä verikokeissa ja nähdä kirurgini. Minua haastatteli "omaksi hoitajakseni" esittäytyvä nuori nainen, joka täytti haastattelussa saman lapun, jonka itse olin täyttänyt jo kahteen eri kertaan ennen haastattelua. Eli samat allergiat ja asiat kirjattiin jo kolmannen kerran ylös. Tämän hoitajan näin muuten seuraavan kerran, kun olin lähdössä kotiin... Kaikista papereiden täyttelystä huolimatta en saanut kertaakaan minulle sopivaa ruokaa. Onneksi ruoanjakaja aina onnistui taikomaan edes jotain syötävää. Luulisi sairaanhoitajien tajuavan, jos potilas on allerginen ja on jo vuosia ollut kasvisyöjä, ettei hän voi syödä "edes vähän" lihasoppaa! Tuollaisia kommentteja olen tottunut saamaan, mutta en uskonut niin kuulevani sairaanhoitajan suusta. Varsinkin, jos ko. ihmiselle on juuri tehty leikkaus, hän ei varmasti siinä vaiheessa halua rasittaa kroppaansa lisää syömällä allergisoivia aineita ja lihaa, jota elimistö tuskin mielellään ottaa siinä vaiheessa monen vuoden tauon jälkeen vastaan... En missään nimessä halua olla nipo, ihmetyttää vain miksi asioita kysellään ja niitä kovasti kirjataan ylös, jos niitä ei kuitenkaan lueta ja huomioida.
Osaston toiminta näytti kaiken kaikkiaan aika kaoottiselta ja uskomattominta oli potilaan "katoaminen". Tätä episodia seurasin, kun istuskelin aulassa enimmän osaa päivästä. Ilmeisesti osaston sisäinen ilmapiiri ei ollut parhaimmasta päästä. Minua henkilökohtaisesti ärsytti tämän "minun hoitajani" haastattelutilanteessa esittämä kommentti miten "heidän kirurgeihin ei voi aina luottaa", kun yksi papereistani oli hetken kadoksissa. Kommentoinkin tähän, että olen itse kyllä saanut kirurgeista erittäinkin ammattitaitoisen kuvan. Tuollainen kommentti antaa muuten varmaan potilaalle todella levollisen ja hyvän olon ennen leikkausta! Paperi löytyi lopulta toisen hoitajan hallusta... Minua juoksutettiin edestakaisin ihan turhaan. Kävin muun muassa sairaalan labran ovella vain todetakseni, että se on mennyt jo kiinni... takaisin osastolle lähetettä hakemaan. Uskomatonta, että hoitajat eivät muista edes oman sairaalansa laboratorion aukioloaikoja... Tämä siinä vaiheessa, kun olin odotellut jo kahdeksan tuntia (ilman ruokaa), että vihdoin pääsisin kotiin.
Kuten aiemminkin on käynyt selväksi, olen itse erittäin tyytyväinen kirurgini toimintaan ja lopulta sehän se on tärkeintä. Onneksi hoitajienkin joukossa oli ihania ihmisiä, ettei usko koko järjestelmään katoa. Loppupisteitä on turha laskea, koska sanomattakin on selvää, että ylivoimainen voittaja koko prosessin aikana oli oma Armas! Armaalle suuret kiitokset huolenpidosta ja välittämisestä. Pahoittelut, että lomaviikko ei varmasti ollut hänen elämänsä rentouttavin ja mukavin.
4 kommenttia:
Huh, onneksi mulla meni helpommin. Kotiin "pakenemisen" meinasi estää vain nukutusaine joka sai minut niin huonovointiseksi, että meinasivat pitää yön yli sairaalassa.
Puol 11 illalla riivin vaan samalla oksentaen verkkari päälle ja pyysin miestä ajamaan ihan oven eteen :) Ala-aulaan pääsin ja siellä meinasi taju lähteä. heh, mutta kotiin päästiin!!
huh!
Hurjaa menoa! Voi että. Onneksi se on nyt ohitse ja taistelu jatkuu...
Tuo katetrin repäsy on kamalaa! Luulisi että se ballongi on vielä täytettynä sielä rakossa. Noh, ehkä sitten ei. Hurjaa.
Tuo taistelun erä on nyt sitten ohi, joten vielä kertaalleen siitä lämpimästi onnitteluja. Ja pisteet kirurgille.
Rasavillirusakko: Voi kauhistus! Onneksi pääsit kotiin. Eikös tuohon pahoinvointiin ole keinoja...? Muistaisin, että veljeni voi pahoin nukutuksesta ja hoitaja oli sanonut et jos joskus joutuu vielä nukuttamaan kannattaa sanoa pahoinvoinnista, kun se pystytään estämään.
Piuku: Minä en ymmärrä mitään katetreista! Eikä se nyt mitenkään järkysti sattunut, vaikka tuntui aika ilkeeltä. Olisin hyvin voinut sen ite kiskasta, jos olisin tiennyt. Luulin, että sen poisto olis jotenkin monimutkaisempaa... ei ilmeisesti ;)
piti palata sanoakseni että *HALI* ja kiitos.
Itku pääs kun sun kommettia luin. Ja tällä kertaa ihan hyvä itku.
Lähetä kommentti